Jyväskylän ylioppilasteatteri: Jumalan rakastaja (Ensi-ilta 8.11.2014)

Lähdin mielenkiinnolla teatteriin, odottaen näkeväni rohkeaa ja ajankohtaista filosofista pohdintaa narsistisesta kropanpalvonnasta ja sen suhteesta jumalanpalvontaan, tai vähintäänkin jotain näitä aiheita sivuavaa kysymyksenasettelua. Eräässä tuoreessa versiossa Jussi Parviaisen 80-lukuisesta Jumalan rakastajasta on kuulemma vedetty maskuliinisen miehen kriisi oivaltavasti nykypäivään.

Jyväskylän ylioppilasteatterille näytelmän ohjanneella Antti Suoralla olisi siis ollut mistä ammentaa. Ovathan kehonrakentajat itse esiintyneet viime aikoina julkisuudessa puhumassa intohimonsa henkisestä ja fyysisestä problematiikasta.

Siksi on aika hämmästyttävää, miten vähän kiinnostavia ajatuksia esitykseen on päätynyt. Tekstiä ennestään tuntemattomana on vaikea arvioida mitkä sen ansiot ovat, koska esitys antaa siitä oudon ja epäedullisen kuvan.

Juska Paarma (Janne Tuononen) rimpuilee bodauksen ja jumalanetsinnän, heteroseksin ja homoerotiikan välimaastoissa. Nämä neljä ja lisäksi väkivalta nousevat esityksen jonkinlaiseksi tematiikaksi, mutta tunnustan avuttomuuteni sen kysymyksen edessä, että mitä näillä asioilla on tässä haluttu sanoa.

Juonenkulkukin jää paikoin epäselväksi. Katsoja etsii turhaan henkilöhahmojen luonteista ja motiiveista punaista lankaa.

Paarma tavoittelee itselleen Michelangelon Daavid-patsaan kaltaista vartaloa, joku tapetaan, kasvuhormoneja ja elämäntuskaa on paljon. Sen paremmin bodaajien kuin uskojien maailmankatsomukset eivät tule lihaksi.

Näyttelijöistä juttu ei jää kiinni, sillä lava on täynnä luontevia lahjakkaita tyyppejä. Taru Norrena valloittaa varmaotteisesti aika yksioikoisessa naisroolissaan, Mikko Hintikka hahmottaa monologinsa herkästi ja Nico Rissasen elekielestä löytyy persoonallisuutta.

Kokonaisuudessa suoritukset kuitenkin jäävät irrallisiksi. Ohjaus käyttää esiintyjien, varsinkin Tuonosen ja Norrenan rohkeutta vauhdikkaasti riisumiseen sekä väkivallan ja seksin esittämiseen, mutta ei kyseenalaista kliseitä eikä saa aikaan yhtenäistä maailmankuvaa.

Rankkuus rankkuuden vuoksi vähän syö itseään, ja välillä tuntuu kuin komiikkaa syntyisi vääristä asioista.

Maltillinen, päällekäymätön audiovisuaalinen maailma ja sujuva lavankäyttö ja rytmi parantavat yleiskokemusta. Valot tukevat toimivaa niukkaa lavastusta ja punttisalilla tuoksahtaa oikeasti hiki.

Etenkin ensi puoliskon puheen kuuluvuusongelmat varmaan vähenevät esitysten myötä, ohjauksellisen tyhjäkäynnin hetket eivät ehkä niin helposti.

Teksti: Jussi Parviainen. Ohjaus: Antti Suora. Puvut, lavastus: Onerva Luoma. Valot: Antti Koskinen ja Anu Kumpulainen. Rooleissa: Janne Tuononen, Mikko Hintikka, Nico Rissanen, Kirsi Mäkinen, Taru Norrena, Sanni Julkunen, Milka Piipponen, Petra Luukkainen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.