Kai Linnilä, Hanna Pukkila-Toivonen, Sari Savikko (toim.) – Jääkärien perintö

Puolustusvoimain suurissa paraateissa kannetaan heti valtakunnanlipun jälkeen toista sinivalkoista lippua, jota Suomen leijonan lisäksi koristavat Preussin mustat kotkat. Kyseessä on Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n perinnelippu, joka muistuttaa jääkäriliikkeestä ja itsenäisen Suomen synnystä.

Liittoutuneiden päätöksellä Preussi lakkautettiin ja sen symbolit kiellettiin toisen maailmansodan jälkeen, mutta Suomessa preussilaisen kurin ja järjestyksen perinne vielä elää osana kansakunnan henkistä syvärakennetta. Missään muussa Länsi-Euroopan maassa asevelvollisuusarmeija ei ole ollut yhtä suosittu instituutio kuin meillä.

Jääkäriliike käynnistyi vuonna 1914 Ostrobotnialla Helsingissä pidetystä ylioppilaiden salaisesta kokouksesta, jossa päätettiin ryhtyä aseelliseen taisteluun Venäjän valtaa vastaan. Seuraavana vuonna alkoi nuoria miehiä matkustaa salaisia etappiteitä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta.

Preussin lippujen alla, maailman kovimmassa armeijassa, suomalaisista nuorukaisista karaistiin yhdenmukainen valiojoukko. Kyseessä ei ollut huviretki. Saksaan lähteneistä 1863 vapaaehtoisesta 96 kuoli kotimaataan enää milloinkaan näkemättä.

Aikansa Lockstedtin koulutusleirin kasarmipölyä purtuaan suomalaispataljoona heitettiin oikeaan sotaan Saksan itärintamalle Kuurinmaan Misse-joelle (eli nykyiseen Latviaan) kärsimään kylmästä ja nälästä, haavoista ja malariasta. Rautaristejä sen saaliiksi tuli 61 kappaletta.

Jääkäriliike oli läpileikkaus Suomen kansasta. Suurin osa Saksaan lähteneistä oli ammatiltaan tavallisia maanviljelijöitä ja työläisiä. Virheellinen mielikuva ruotsia puhuvien herraspoikien kerhosta johtuu siitä, että saksalaiset kernaasti nostivat upseereiksi ruotsinkielisiä ylioppilaita, olivathan nämä kielitaitoisia germaaneja.

Nykyisten kuntarajojen mukaan aktiivisin jääkäripitäjä oli Kauhava. Sieltä lähti peräti 115 vapaaehtoista, tunnetuimpana Härmän jätkä, kuuluisan häjyn pojanpoika Isontalon Antti. Yhdessä vaiheessa venäläiset santarmit piirittivät koko Härmän, jotta saisivat hänet kiinni.

Jääkäreistä tuli itsenäisen Suomen ensimmäisen armeijan ydin. Saksalaiset tiesivät, mitä tekivät. Pohjolan perille oli määrä luoda eräänlainen Pienois-Preussi, puolustuskykyinen ja saksalaismielinen uusi valtio, ja siinä onnistuttiin. Kaikki muut tsaarien imperiumista irtautuneet pikkuvaltiot vajosivat ennen pitkää takaisin Venäjän helmaan paitsi Suomi. Saksalaiselta kuninkaalta sentään vältyttiin, onneksi.

Jääkärien pääjoukko palasi Vaasan kautta Suomeen 25. helmikuuta 1918. Paluu oli monille katkera vapaussodan muuttuessa kansalaissodaksi. Aseet olikin käännettävä oman kansan kapinallisia vastaan.

Punakaartilaiset hävisivät sotansa, koska heidän operaatioistaan varsin usein puuttui järki. Silmiinpistävän monet punapäälliköt olivat ammatiltaan entisiä työväenteatterin näyttelijöitä. Nämä amatöörit osasivat vain näytellä upseereita, kun taas vastapuolella valkoista armeijaa komensivat Preussissa koulutetut ammattilaiset.

Jääkäreissä olivat edustettuina Suomen kansan kaikki poliittiset mielipiteet, äärisuuntauksetkin mukaan lukien. Muutamat jääkärit syyllistyivät vuoden 1918 sodassa vakaviin sotarikoksiin, jotka valkoinen Suomi kuitenkin enimmäkseen painoi villaisella. Säveltäjä Toivo Kuulakin ammuttiin.

Toisaalta muutama jääkäri otti ja loikkasi Neuvostoliiton palvelukseen. Heistä historia ei kerro sen enempää, sillä Stalin ammutti moiset epäluotettavat miehet.

Jääkärien toiminnan tuloksena saatiin kommunismista vapaiksi Suomi ja Viro. Viron vapausarmeijassa enimmillään joka kolmas mies oli Suomesta.

Hetken näytti mahdolliselta siirtää Suomen itäraja saman tien Vienanmerelle asti, niin kuin Jääkärimarssissa uhottiin. Suur-Suomen luomiseen jääkärien voimat eivät kuitenkaan riittäneet. Tarton rauhassa 1920 Suomi ja Viro saivat kuitenkin sangen edulliset rajat.

Sympaattisena hahmona näyttäytyy ”keskustajääkäri” Aarne Sihvo, joka oli mukana kukistamassa Mäntsälän kapinaa 1932 ja muutenkin toppuuttelemassa äärioikeistolaisuutta.

Varsinaisen tehtävänsä Suomen itsenäisyyden puolustajina jääkärit täyttivät sodissamme 1939–1945. Silloin kaikki armeijakunnan komentajat, meri- ja ilmavoimien komentajat, kaikki divisioonan komentajat, kaikki rykmentin komentajat kahta lukuun ottamatta ja pataljoonan komentajistakin liki puolet olivat Preussin kotkien alla tulikasteensa saaneita vanhoja jääkäreitä.

Väinö Linna tekee kunniaa jääkäreille kuvittelemassaan kapteeni Kaarnan hahmossa, joka Tuntemattoman sotilaan alkulehdillä kaatuu ”joukkonsa eessä”. Hahmon esikuvana on Joensuun sankarihaudassa lepäävä jääkärikapteeni Toivo Kärnä. Ihantalan etulinjassa 1944 kaatui jääkärikenraali Einar Vihma, joka on haudattu Kuopioon.

Jääkärikirjallisuutta on paljon. Nyt ilmestynyt runsaasti kuvitettu suurteos päivittää tutkimustilanteen ja osaltaan siirtää jääkärien perintöä uusille polville. Tutkijoiden lisäksi kirjassa kuuluu jääkärikenraalin poikana syntyneen Gustav Hägglundin sinivalkoinen ääni.

Jääkärimarssi on suosittu kännykän soittoääni. Jääkärihenkeä epäilemättä tarvitaan edelleen, vaikkemme sellaisinaan voi toistaa jääkärien sankaritekoja, kuten Hägglund toteaa.

Kun sotamuistoja vaalitaan, ei ole syytä rummuttaa kumpujen yöstä esiin ylenpalttista kansalliskiihkoa. Pikemminkin on syytä ottaa oppia niistä alkuperäisistä jääkäreistä, jotka sotatantereilta vaatimattomasti palasivat arkisiin askareihinsa. Kaikista ei tullut käskijöitä.

Germaanisia hyveitä kuten preussilaista kurinalaisuutta ja luterilaista lahjomattomuutta voi itse kukin tyynesti harjoittaa työ- tai virkapaikallaan, jos siltä tuntuu. Jääkärihenki on isänmaan edun asettamista oman edun edelle, määrittelee kenraali Hägglund.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.