Kai Nieminen - Istun tässä, ihmettelen. Valitut runot.

Tammi 2012. 250 s.

Kai Nieminen (s. 1950) debytoi ylioppilaana runoillaan Parnassossa. Se oli hyvä alku vakavasti otettavalle runoilijalle. Japanin kirjallisuuden ja kulttuurin syvällinen tuntemus näkyy hänen lyriikassaan, varsinkin ensimmäisissä kokoelmissa.

Nieminen on tehnyt myös merkittävän työn kirjallisuuden kääntäjänä, nelisenkymmentä käännöskokoelmaa. Ryōkanin Suuri hupsu, Hisashi Hondan Pyhä uni ja Anselm Hollon Corvus ovat jääneet erityisesti mieleeni. Nykysuomeksi kirjoitettu Kalevala (1999) on riemullinen lukukokemus. Sen kautta nuori polvi voi päästä Kalevalan maailmaan.

Niemisen itsensä valitsema kokonaisuus Istun tässä, ihmettelen ei etene aikajärjestyksessä, mutta kunkin osaston sisällä runot ovat kronologisessa järjestyksessä. Vuosiluku runon jäljessä auttaa jäljittämään alkuperäisen kokoelman.

”Istun tässä, ihmettelen / kuinka nopeasti aika kuluu: / viinin pinta laskee pullossa, / lumi sulaa, ruoho kuihtuu, / lapset lähtevät maailmalle, / radion konsertti loppuu./ Sinä siinä vierelläni / ethän mene koskaan pois.”

Kai Niemisen runo avautuu moneen suuntaan. Runo saa mielessäni soimaan Jäähyväislaulun. ”Jää vielä! Kaada malja täyteen vihreää viiniä, / älä suotta kiirehdi!” Yeh Ch’ing-ch’enin runon on suomentanut Pertti Nieminen, Kai Niemisen isä. Laulu löytyy Kari Rydmanin levyltä Niin kaunis on maa (1976).

Kai Nieminen kirjoittaa konkreettista ja havainnoivaa runoa. Runoissa avautuu luonto ja kulttuuri, ja ihmiskuvat ovat kiinnostavia. Huumori pilkahtelee yllättävästi näennäisen tyynen pinnan alla. Onko laajasti lukenut mies omakuva? Runo ironisoi, sillä lukenut mies ei aina viisastu, vaan tulee ivalliseksi. Loppupäätelmä on, että viisastuakseen pitää ottaa opikseen. Alan oppia -kokoelmasta on tämäkin ajatus: ”mitä vähemmän puhuu, sitä pienemmällä / sanavarastolla tulee toimeen.”

Tavoistani poiketen luin valikoimaa ensin lopusta. Aforistiset sarjat antavat aikaa ajatuksille. ”Ajatteleminen sinänsä on helppoa, / vaikeaa vain aloittaa / vaikeinta lopettaa”.

Mushin-sarja (1971) tuntuu yhä vaikealta. Luin sitä illalla sängyssä ja säkeen siniset orvokit tulivat uneeni. Vaikeakin vaikuttaa.

Viimeisimmissä kokoelmissaan Nieminen puhuttelee lukijaa suoraan, se hivelee lukijan omahyväisyyttä. Juuri minulle sanottu.

Huomaan, että Nieminen kirjoittaa rakkausrunoja ja on aina kirjoittanut. Se ei ole vannomista tai ylisanoja, vaan hellyyttä ja läheisyyttä. ”Kuusen joka neulasen päässä sadepisara, minun silmäni; / näen sinun kulkevan ohi, sinä tiedät kyllä sen.” (1973)

Yhdistän mielessäni kansikuvan teepannut näihin runosäkeisiin: ”kuulen sinun työsi äänet, käyn katsomassa ja näen / että teet minulle teepannua”.

Nieminen kirjoittaa lapsista niin, että lukija tajuaa hänen olevan perheellinen mies. Kiirastorstai-runo näyttää meille, miten hoksaamattomia voimme olla lapsen ”pahvikanoille”.

Omaa vanhenemiskokemustaan voi peilata runon kautta: ”turha ahdistua: / ei aika olekaan muuttunut nopeammaksi, / minä vain olen muuttunut hitaammaksi.”

Niemisen valittujen runojen ääressä on levollista miettiä ajankulua ja tunnistaa asioita itsessään. Jään odottamaan kantaaottavien runojen valikoimaa. Pieni lupaus, kenties, on jo olemassa.

Ritva Kolehmainen