Kaikella rakkaudella Wigwam: olitte tylsiä Lutakossa – Progelegenda esitteli 50-vuotista taivaltaan, mutta tässä matkassa oli yksi iso puute

Wigwam

Lutakossa 4.10. 2018

Wigwam on aina kantanut harteillaan taakkaa, joka on ollut sille liian suuri. Kuin se ei olisi olemassa itseään ja soittajiaan varten, vaan pikemminkin siihen kohdistuvia odotuksia varten.

Ensin bändin piti olla Suomen ykkösprogebändi ja kotimainen vastine kaikille niille ulkomaisille progehirmuille ja virtuooseille. Sitten Nuclear Nightclubin (1975) myötä siitä piti tulla kansainvälinen popsensaatio.

Eikä tullut lopuksi oikein kumpaakaan. Progen aika meni nopeasti ohi ja Wigwamin seikkailut brittiläisen Virgin-yhtiön kanssa vielä nopeammin.

Jos Nuclear Nightclub oli ilmestyessään vedenjakaja, joka toi bändille uusia faneja ja etäännytti osan vanhoista, on levy silti Wigwamin uudempaan tuotantoon verrattuna biisimateriaaliltaan ylivertaista. Torstai-iltana Lutakossa keskityttiin paljon vedenjakajan jälkeiseen aikaan, josta ei löydy montaakaan kohokohtaa.

Se on rohkea ja omapäinen ratkaisu, mutta valitettavasti ei toimiva sellainen. Linjalle on myös käytännön syy: monet Wigwamin alkupään tuotannon kappaleista ovat vaikeita soittaa. Yhtye ajautui tästä riitoihin jo aikanaan, koska laulaja Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg eivät halunneet soittaa keikoilla urkuri-laulaja Jukka Gustavsonin ja basisti Pekka Pohjolan polveilevia proge-eepoksia. Gustavson ja Pohjola lähtivät bändistä.

Vaikka Wigwam juhlii näennäisesti viisikymppisiään, Lutakon-keikka muistutti enemmän nelikymppisiä ja Pembroken ehdoilla tehdyltä.

Ei edes Esa Kotilaisen komeat moog-vinguttelut eikä varsinkaan Rekku Rechardtin pitkät kitarasoolot pelasta Wigwamin uudempaa biisimateriaalia, joka muistuttaa buffetissa liikaa syönyttä, pöhöttynyttä rockdinosaurusta.

Tyylilleen uskollisesti irvistellen laulavan Gustavsonin ääni on yhä todella hienossa kunnossa ja taitavasti soittava bändi kauttaaltaan mainio, basisti Pave Maijasta myöten. Kun yhtye keskittyy sen ydinmateriaaliin, se loistaa.

Pembroke tekee vakuuttavimman esiintymisensä Just My Situationissa, mutta muutoin hän vaipuu turhan usein dylanmaiseen ärjymisen ja muminan sekoitukseen, kuten Nuclear Nightclubissa.

Losing Hold nousee ylipitkän keikan kohokohdaksi ja on yksi niitä harvoja pilkahduksia varhaisemmasta Wigwamista. Debyyttilevy Hard’N’Hornylta (1969) ei ole setissä yhtäkään kappaletta. Ensimmäisiltä singleiltä ei myöskään kuulla mitään, puhumattakaan yhdestä yhtyeen isoimmista hiteistä, Luulosairaasta. Viimeksi mainittu on yksi kotimaisen rockin kulmakivistä ja yhtyeen parhaimmista kappaleista.

Näiden teosten poissaoloa ei voi ainakaan perustella sillä, että ne olisivat liian vaikeita soittaa. Niiden poissaoloa Wigwamin 50-vuotiskeikalla on muutoinkin vaikea perustella.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .