Kansallisteatteri maalailee kevään ohjelmistossaan tuomiopäivää – mitä muualla Helsingissä esitetään?

Jouduin tarkistamaan arkistosta, mitä mieltä olinkaan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Neljäs tie -näytelmästä kuusi vuotta sitten. Olin näköjään tykännyt, kovastikin.

Kaksikon Kansallisteatteriin virittämä dokumenttidraama kävi armottomalla tavalla läpi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nousun, uhon ja tuhon. Lyhyesti sanottuna heidän väitteensä oli se, että löperöt suomalaispoliitikot ovat luovuttaneet vallan kasvottomille markkinavoimille. Ja huonostihan siinä sitten näytti käyneen.

Arvion loppuun olin kuitenkin kirjannut pikkuruisen epäilyksen siemenen: Kai tässä maassa on tehty joskus jotain oikeinkin?

Se sama epäilys nosti päätään tiistaina, kun Kansallisteatteri esitteli kevään uutuuksiaan lehdistölle. Kantaesitysten joukossa on Leskisen ja Keski-Vähälän Yhdestoista hetki, joka on suoraa jatkoa Neljännelle tielle. Teesit ovat samat kuin aiemminkin, mutta näkökulma on nyt vieläkin ankarampi, sillä tekijöiden tarkastelussa on vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ajanjakso.

Esa Leskisen mielestä länsimainen talousliberalismi on pettänyt sillä ajalla kaikki lupauksensa. Vaikka rahaa on enemmän kuin koskaan, yhteiskunta eriarvoistuu vauhdilla ja ympäristö on tuhoutumassa. Valta on lipunut kansan valitsemilta poliitikoilta kasvottomille markkinavoimille, mikä tarkoittaa länsimaisen demokratian loppua.

 

Yhdestoista hetki on puhdaspiirteistä dokumenttiteatteria. Sen joka ainoa repliikki on siis poimittu suoraan poliitikkojen, virkamiesten ja talousviisaiden sanomisista. Näytelmä käy erityisesti julkisen talouden leikkausten kimppuun: Leskisen mielestä ne olisi pitänyt jättää tekemättä.

Tiedotustilaisuuden jälkeen on ihan pakko nykäistä Leskistä hihasta, sillä en voi millään uskoa, että totuus olisi näin yksioikoinen. Ohjaaja ei kuitenkaan armahda kysyjää. Hänen mielestään kuljemme vääjäämättä kohti nykyjärjestelmän tuhoa. Kun demokratia ei toimi, ovi jää auki erilaisille ääriliikkeille.

– Noutaja tulee sataprosenttisella varmuudella, jos mitään ei tehdä, Leskinen väittää.

Ne julkisen talouden miljardileikkaukset, jotka esiteltiin pari vuotta sitten kansalle täysin vääjäämättöminä, olivat Leskisen mukaan puhtaasti poliittinen valinta.

– Euroopan keskuspankkihan painoi 2 000 miljardia euroa tyhjästä taloutta elvyttääkseen. Niitä rahoja olisi voitu suunnata myös julkiselle puolelle, hän huomauttaa.

Tekisi mieli väittää vieläkin vastaan, sillä en ole oikein tottunut siihen, että rahaa voitaisiin luoda lisää tyhjästä tarpeen mukaan. Ja eikö ole kiistatonta, että Suomen huoltosuhde huononee, kun ikäluokat pienenevät?

Leskinen kuitenkin vakuuttaa, että näytelmän tietopohja pitää, sillä siihen on suodatettu paitsi teatterintekijöiden myös useiden taloustieteilijöiden paras tietämys. Lienee pakko vain odottaa ensi-iltaa, joka koittaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 6. maaliskuuta.

Helsingin kaupunginteatteri (Hkt) vastaa omalla päänäyttämöllään hieman pehmeämmällä ohjelmistovalinnalla, vaikka Tshehovin Kirsikkatarhaakin (yleisemmin tunnettu nimellä Kirsikkapuisto) on toki usein käytetty tuhon ja erityisesti ihmisen saamattomuuden metaforana. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, että helmikuista ensi-iltaa on tekemässä kaksi Lauria: Maijala ja Porra.

Lauri Maijala on viimeaikaisilla ohjauksillaan osoittanut kypsyneensä nuoresta provokaattorista täysiveriseksi taiteilijaksi, jolla on silmää myös elämän kauneudelle. Säveltäjä ja basistivelho Lauri Porra taas on kaatanut aiemmin raja-aitoja, joten odotan mielenkiinnolla, miltä hänen sävelkielensä kuulostaa tshehovilaisen velttoilun rinnalla.

Luonnollisesti Hkt ei ole unohtanut myöskään pitkiä perinteitään valtakunnan puolivirallisena viihdeteatterina. Tältä saralta mainittakoon Fingerpori-sarjakuvan dramatisointi, vaikka moni voisikin olla sitä mieltä, että Pertti Jarlan verbaalikikkailun tuominen näyttämölle on lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea.

Hkt:lla on tarjota todellinen herkkupala myös kaikille hiihtourheilun ystäville, sillä teatteri dramatisoi Aino-Kaisa Saarisen elämäntarinan. Aikun monoihin Aina Bergrothin Tahto-näytelmässä sonnustautuu näyttelijä Sanna-June Hyde.

Urheilunäytelmä ei ole mikään helppo laji, mutta on siinä joskus onnistuttukin. Esimerkiksi Mika Myllylän ”testamentista” nähtiin kymmenisen vuotta sitten varsin vaikuttava näyttämösovitus Hämeenlinnan teatterissa.

Pääkaupungin teatterikevään kohutuin ja kysytyin esitys syntynee kuitenkin jälleen suurten laitosteatterien ulkopuolella.

 

Saara Turusen Tavallisuuden aave myi salit tupaten täyteen Q-teatterissa kolme vuotta sitten. Turusen uutuus, Medusan huone lupaa jatkaa samaa omintakeista näyttämöestetiikkaa.

Vaikka Turunen ponnistaa tällä kerralla sisällöllisesti kauempaa, aina antiikin mytologiasta asti, ei ole mitään syytä olettaa, etteikö esitys pureutuisi terävästi tämän ajan valtahierarkioihin Suomessa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .