Karl Ove Knausgård – Taisteluni – kolmas kirja

Pohjoismaisen kirjallisuuden ilmiöksi ja julkkikseksi noussut Karl Ove Knausgård etenee omaelämäkerrallisessa romaanisarjassaan kolmanteen osaan. Tällä kertaa kirjailija pui varhaisinta lapsuuttaan norjalaisessa pikkukylässä 1960-luvun lopulta 1970-luvulle. Aikajana etenee yläkouluun ja ensimmäisiin kotibileisiin saakka.

Taisteluni-sarjassa kolmas osa on kuin vaitelias välisoitto. Sarjan ensimmäinen ja toinen kirja saivat virtaa ja jännitettä Knausgårdin nuoruuden, varhaisen aikuisuuden, perheellistymisen ja kirjailijaksi kypsymisen tuskaisista vuosista. Lapsuus on näihin elämänvaiheisiin nähden yllätyksettömämpi.

Knausgårdin varhaisvuosia leimaa ennen kaikkea isän pelko. Kirjailija avautui jo aiemmin opettajaisänsä alkoholismista. Kolmososassa isä ei ole vielä eristäytynyt juoppo vaan arvaamaton, sadistinen, väkivaltainen ja pelottava vanhempi, joka määrää perheensä elämää mielivaltaisella pikkutarkkuudella.

Pieni poika vaipuu kauhuun, kun hän vain kuulee isänsä askeleet portaissa: ”Pelkkä ajatuskin isästä, siitä että hän oli olemassa, sai pelon tulvahtamaan mieleeni”. Ja itkua seuraa aina uusi itkun aihe.

Alakoulussa poika fantasioi jo, miten kaikin tavoin hän kostaa, tappaa ja murskaa isänsä. Toisaalta poika haluaa itse kuolla saadakseen isänsä kärsimään: ”Yksi lämpimimmistä ja parhaista kuvitelmistani oli se että kuolisin. Silloin hän saisi nähdä”.

Synkkä isäsuhde ei ole sentään koko lapsuus. Knausgård kokee myös puhdasta valoa, iloa ja elinvoimaa.

Poika nauttii läheisistä ystävistä, tunturien ja metsien piilopaikoista sekä koulunkäynnistä. Hän pyrkii tyttöjen suosikiksi, pelaa jalkapalloa, lukee intohimoisesti kirjallisuutta, haluaa olla paras koulussa ja löytää uuden musiikin isoveljensä Yngven opastuksella. Beatlesista ja Wingsista siirrytään Boomtown Ratsiin, Clashiin ja Cureen.

Tärkeä osa on tietenkin ensi-ihastuksella: luokkakaveri Anne Lisbet on kaunis, tuoksuu hyvälle ja lumoaa pojan. Lapsuuden ihastuksissa saa vain varautua pettymysten sarjaan.

Lasten maailmassa nokkimisjärjestys on muutenkin raaka, minkä Knausgård kokee. Hyvätapaista ja kristittyä poikaa halveksitaan, itketetään ja haukutaan ”femiksi”. Itseään poika kuvaa heikoksi, hitaaksi ja raukkamaiseksi. Silti hän uhoaa: ”Minusta tulisi suuri ihminen, jota kaikki ihailisivat kotikylässä”.

Knausgårdin rehellisyys hämmentää: kuinka joku voi kertoa elämästään, tunteistaan ja kehostaan noin suoraan kenellekään saati sitten miljoonille lukijoille?

Kirjailija muistuttaa tosin, että ”muisti ei ole elämässä luotettava suure” vaan pragmaattinen, petollinen ja ovela. Totuus palvelee omaa etua, ja tämä koskee varsinkin lapsuusvuosia.

Totta tai ei, Knausgårdin kerronta on jälleen parhaimmillaan kuin lämmin pesä, josta ei haluaisi erkaantua. Toisaalta kirja käynnistyy tuskallisen hitaasti, ja kertoja luetteloi lähes maanisesti nimiä, ilmeitä, värejä, tuotemerkkejä ja muita yksityiskohtia. Tämä merkitsee, että sivumäärä paisuu suotta.

Järkälemäisyyden antaa anteeksi, sillä Knausgårdin sarja koukuttaa erinomaisesti. Lopputaistelujen suomennoksia odottaa malttamattomana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.