Katariina Vuorinen: Uudenvuodenlaki (Savukeidas 2015. 93 s.)

Katariina Vuorinen on niitä harvoja kotimaisia nykyrunoilijoita, joiden teksteissä kielen merkityksiksi tiivistyvällä tiheydellä on yhä vissi, kyseenalaistamaton ilmaisuvoimansa. Lyyrikkona Vuorinen onkin ensisijaisesti voimakkaiden näkyjen, teemojen ja tunnelmien ylöskirjuri, sanoja säälimättömän teräväreunaisiksi todellisuuksiksi sommitteleva tekijä.

Harvakseltaan julkaisevan Vuorisen runotuotanto on jäsentynyt laadullisesti sangen tasavahvana. Tuore Uudenvuodenlaki, tekijänsä neljäs kokoelma, ei riko tätä vaikutelmaa: aihetasolla riipaiseva, mutta ilmaisunsa puitteissa paikoin tavattoman kaunis teos vyöryttää lukijansa eteen säväyttävää runoa niin sanotusti koko rahan edestä.

Verevänrikkaan kielen ja rytmisesti ilmavaksi puhkotun muodon varaan rakentuvassa kokoelmassa kuolema hahmottuu runouden (ja elämän) taustalla vaikuttavana, liikkeelle sysäävänä voimana.

Runsassanaisen teoksen tematiikka nivoutuu kasvamisen ja kasvattamisen paineiden ympärille, runojen maailmassa ”nainen rakentaa aurinkoon katoavaa päätä varmassa tragediassa”.

Kokoelman runoissa maailmaa ei niinkään esitetä tai kommentoida, vaan nimenomaan rakennetaan; Uudenvuodenlaki on kuin sanoista nikkaroitu massiivinen arabeski, jonka painojäljessä ruumiillistuvat historian, ajan kulumisen ja elämän väistämättömän katoavaisuuden valtavat temaattiset laskokset.

Vuorisen runojen potentiaali piileekin juuri niiden kyvyssä herättää teksti eloon, virvoittaa sanojen välille omalakinen todellisuutensa. Teoskokonaisuus ilmenee kuin muistin tai unen kaltaisena, arvaamattoman logiikan ja voimakkaiden mielleyhtymien ohjastamana traagisena ja traumaattisenakin tilana, joka takertuu lukijan mieleen hyväksi toviksi.

Jos Uudenvuodenlaki johonkin uhkaa hajota, niin omaan runsauteensa. Tuhti kokoelma kun on siksi täynnä sanatavaraa, että kokonaiskompositio tahtoo kärsiä.

Vaikka rytmisesti hienojakoinen ilmaisu toimii yksittäisten runojen tasolla oivallisesti, ei tekstin ja kuvien tulva palvele teoskokonaisuuden hahmotusta kuitenkaan parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla lukuisat herkulliset yksityiskohdat hukkuvat väkisinkin toistensa lomaan.

Lukeminen äityy pinnistelyksi, mutta hyvän tekstin äärellä pinnistelee toisaalta ihan mielellään.