Katja Kettu – Piippuhylly

Katja Ketun (s. 1978) kolmas teos Kätilö (2011) räjäytti potin, meni lukulistojen kärkeen, voitti palkintoja ja sai käännösoikeudet useisiin Euroopan maihin. Animaatio-ohjaajasta tuli tunnettu kirjailija. Kielellisesti rohkean ja omaehtoisen kirjailijan uusin teos, novellikokoelma Piippuhylly kiinnittyy edelleen sotaan ja pohjoisen maisemiin.

Boccacciolla oli haukkansa, Katja Ketulla piippunsa. Novellikokoelman läpi kulkevat piiput, joita kertoja Pietari ”Palonaama” Kutila on elämänsä varrella kerännyt. Pietari kirjoittaa piipuista sinkoavia kertomuksia muistiin tyttärelleen Kuolleen Miehen vuonossa vuonna 1945. Kätilön Lapista ei olla kaukana, vaikka tarinat siroavat laajalle.

Pietari tapaa nuoren Johann Angelhurstin ja tämän isän Fritzin Berliinissä juuri ennen Kristalliyötä. Angelhurstien naapurit Ibrahim ja Sofia Kollov ovat paenneet Pietarista. Kollovien palvelustyttönä Pietarissa oli suomalainen Marissa, joka joutuu lähtemään Siperiaan tapettuaan Rasputinin.

Isä Sacharius on kirouksen vallassa petettyään afrikkalaisen prinsessan Kwelelen, joka päätyy Rioon bordellin siivoojaksi. Pietarin luo rysähtää Titovkasta paennut toksoplasman myrkyttämä naislentäjä Livia.

Piippuhyllyn tarinat ovat kuin katkelmia toisesta maailmasta, mutta niiden tendenssi palata pohjoiseen tekee teoksesta romaanimaisen. Piippujen omistajat risteävät toistensa tarinoihin sivuhenkilöiksi.

Mieleen juontuu, onko Kettu käyttänyt kokoelmansa pohjana Kätilöstä jäänyttä materiaalia, rönsyjä ja hahmoja, jotka halusivat tulla kerrotuiksi. Lukijan tehtävä on pyöritellä piiput oikeaan järjestykseen ja kertoa Palonaaman oma tarina.

Ketun novellit eivät ole lasten luettavaa, sen verran voimakkaita kielikuvia ja hahmoja sivuilla astelee. Seksiä on muodossa jos toisessa, ja asetelmat äityvät väliin hyvinkin groteskeiksi. Eritteet, taudit ja väkivalta pelmahtelevat; kuvat ovat vahvoja, värikkäitä ja hajullisia. Punknaiseksi tiedetyn Ketun tarinat eivät alistu helposti, mutta niiden lukemisessa piilee voimakas kokemus. Pelolle ei ole sijaa.

Kokoelmallaan Kettu todistaa jo tiedetyn: pohjoisen naisilla on erityisen vahva kieli ja maantieteellinen identiteetti.

Sanat muljahtelevat sivuilla kuin hallitsemattomat jäämeren eläjät. Kerronnassa on eläimellistä voimaa, joka tulee esiin jo Pietarin alkusanoissa. Piiput ovat todiste ihmisten samankaltaisuudesta, rakkaudenkaipuusta ja sen ilmenemismuodoista.

”Opin, että yhdestä maailman pisteestä saattaa kertoa kaikki tarinat. -- Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. -- Ne kertovat rakkaudesta ja sen kaipuusta, sätkimisestä ja uskollisuudesta. Mutta on muunkinlaista rakkautta, mehevää. Lihanlillivää, pakonpolttavaa reittä, rietasta, jyhmeänkytköistä, kähmäistä ja turskatelinkaltaista kurotusta kohti taivaan saranoita.”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.