Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu

Yöperhonen

WSOY 2015. 334 s.

Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla, kirjoittaa Katja Kettu ja tarkoittaa Venäjää kirjassaan Yöperhonen. Kirja kertoo tarinan Neuvostoliiton aikana 1930-luvulla Suomen puolelta Venäjälle loikanneesta Irgasta.

Kuten tämän ajan kirjallisuudelle tyypillistä on, tarina punoutuu kahden aikatason kertomuksesta. Irgan lisäksi tarinaa kertoo myös isänsä kuoleman perässä Venäjälle lähtenyt Verna, joka haluaa saada selville isänsä kohtalon.

Samalla tulee kerrotuksi Venäjän alueesta Marinmaasta. Marilaiset ovat suomalais-ugrilainen, Volgan mutkassa elävä kansa, jolla on oma kieli ja vahva luonnonuskonnollinen kulttuuri. Neuvostoaikana uskonnon harjoittaminen vei Siperian vankileirille, ja juuri siellä suuri osa kirjasta tapahtuukin.

Suomalainen Irga joutuu marilaisten matkaan sattumalta. Hän on 15-vuotias valkoisen kenraalin tytär, joka suutuspäissään päättää hiihtää Venäjän puolelle. Sitä ennen hän on jo ehtinyt rakastua venäläismieheen, jolle odottaa myös lasta. Lapsellisesti Irga uskoo aloittavansa uuden elämän tämän miehen kanssa, mutta joutuukin vakoilijana vankileirille.

Niin alkaa Irgan taistelu elämästään, ihmisarvostaan ja järjissä pysymisestään.

Katja Ketulle ominaiseen tyyliin kieli on rikasta ja tapahtumat brutaaleja, usein tarkoituksellisen luotaantyöntäviä. Taustalla on toki tositapahtumia, ja kirjan perässä on pitkä luettelo lähdeviitteistä. Pelkästään fiktion ilosta tarinaa ei siis kerrota.

Todenperäisyydestään huolimatta kirja on unen ja valveen rajamailta, kuin ylipitkästä painajaisesta. Tapahtumien kauheuden lisäksi painajaismaista vaikutelmaa lisää marilaisten kulttuuriin olennaisesti liittyvä mytologia, jota kirja ansiokkaasti esittelee.

Kirjan tapahtumat ovat moninaiset ja paikoin sekavatkin. Toisaalta painajaismaisuuteen sopii pieni utuisuus ja se, että tärkeintä ei ole edetä loogisesti vaan tunteella. Varsinaista lukunautintoa ei näin kuitenkaan synny. Sekava, julma ja todellisuudesta irrallinen tarina ei juuri tarjoa kohtia, joihin omasta elämästään ylettyisi edes sen verran, että tarina heräisi eloon.

Aihe, sorrettu ja vainottu sukulaiskansa, on toki tärkeä. Oman identiteetin ja kielen kysymykset ruumiillistuvat taitavasti Irgassa, joka ymmärtämättä ollenkaan tekonsa vakavuutta lähtee rajan yli, kieli poikki leikattuna.

Irga kuuluu Siperian vankileirille yhtä vähän kuin kuka tahansa marilainen, ja hänen kykynsä ymmärtää valtavan koneiston tarkoitusta ja logiikkaa on yhtä vähäinen kuin ikiajat omissa uhrilehdoissaan eläneiden marilaisten, joista kommunismi yhtäkkiä tekeekin järjestystä uhkaavia.

Kieli nousee keskeiseen rooliin lukukokemuksessa muutenkin. Kettu keksii taitavasti kuvaavia sanoja ja ilmaisuja, jotka vuoroin kauheudessaan ja vuoroin kauneudessaan tekevät kirjasta runollisen kuvausvoimaisen.

Toisinaan värikäs kielenkäyttö kääntyy kuitenkin itseään vastaan. Yhdessä kohdassa täsmällisesti käytetty sana toistuu toisessa kohdassa falskimpana, mikä saa sen menettämään tehoaan kuin toistamiseen kerrottu vitsi. Äärimmäisen tarkkaa kuvausta tavoitteleva kieli myös laukkaa välillä niin omissa sfääreissään, että lukijalle tulee hieman jätetty olo.

Aivan omassa sarjassaan Ketun kirja joka tapauksessa on. Uskon, että sitä on yhtä helppoa vihata kuin rakastaakin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.