Katso kuvasarja: Keskisuomalainen oli mukana, kun vuonna 1989 perustettu kiertävä teatteri Eurooppa Neljä kävi pistokeikalla Joutsassa

Aloitetaan keskiajasta, 900-luvun tietämiltä, koska tällainen aloitus tarjoaa perspektiiviä asiaan, jossa kaikki eivät sitä näe. Puhutaan teatterista, joka oli ollut sotien melskeessä melkoisessa paitsiossa: Teatterimuseon verkkosivujen mukaan ajalta 400–900 jälkeen ajanlaskun alkamisen ei ole säilynyt yhtäkään kirjoitettua näytelmätekstiä.

800-luvun lopulta lähtien Eurooppa alkoi rauhoittua, ja sen myötä teatterista kiinnostuttiin uudelleen. Katolinen kirkko oli ohjaksissa tässäkin asiassa, mutta kirkoissa tarjottu ohjelma ei ollut ihan sitä, mitä kansa himoitsi. Esimerkiksi latina esityskielenä ilman hyvin jumpattua tekstitystä rajoitti rahvaan mahdollisuuksia paneutua dialogin vivahteisiin.

Jättäkäämme siis kirkon ohjelmatarjonta sivummalle ja siirtykäämme eteenpäin, 1200- ja 1300-luvuille, kansan parissa kiertävien teatteriseurueiden maailmaan. Tuolloin Espanjassa ja Englannissa alettiin esittää kansankielisiä näytelmiä liikkuvissa kärryissä. Näitä vaunuja kutsuttiin pageanteiksi.

Kun näytelmät olivat siirtyneet pois kirkoista, ei kirkko enää maksanut kuluja. Maksajiksi ryhtyivät yksityiset kansalaiset, aateliset, rikkaat hyväntekijät sekä ammattikunnat eli killat. Rahojen keruusta huolehti pageant-master eli tuottaja tai impressaari.

Tässä vaiheessa jätämme historian sikseen ja hyppäämme nykyaikaan, Jyväskylään, ja lyöttäydymme tämän päivän kiertävän teatteriseurueen – Teatteri Eurooppa Neljän – matkaan kohti Joutsaa. Siellä tarjoillaan Suuri Valelääkärikirja.

Mitä tapahtuu, kun paheellinen teatteriseurue matkaa Keski-Suomen syvään etelään, Joutsan pimenevään iltaan? Viekoitteleeko seurue hyväuskoiset joutsalaiset synnin poluille, tuleeko syntyvyyteen piikki yhdeksän kuukauden kuluttua, eksyykö joku nuori neitsyt teatteriseurueen bussiksi kutsuttuun pageant-vaunuun?

TE4:n pageant-master on Kimmo Suortamo, jonka voi helposti kuvitella Kyllikinkadun teatteritilan takahuoneeseen laskemaan näyttelijöiden selkänahasta revittyjä ja hyväuskoiselta rahvaalta huijattuja rahoja.

Suortamo hymähtää pageant-master-vertaukselle, mutta ei lämpene kuvaukselle teatteriryhmän tulonmuodostuksesta.

– Saamme noin 320 000 euroa valtionosuutta, 80 000 euroa kiertueavustusta ja vielä 8 000 euroa Jyväskylän kaupungilta, Suortamo laskee.

– Saman verran keräämme itse maantieltä ja kesäteatterista. Näillä pystymme maksamaan henkilökunnan kuukausipalkat.

Suortamo ei siis kiertele hattu kourassa aatelin ja rahvaan seassa, vaan täyttelee avustuskaavakkeita ja suunnittelee esiintymiskalenteria.

– Pidän huolta, että keikkaa riittää, huolehdin markkinoinnista ja sponsorineuvotteluista, keitän kahvia ja varmistan, että sitä on aina saatavilla.

Suortamon ohimoille kuvitellut pirunsarvet alkavat nuupahtaa.

– Uskomme vahvasti, että elävälle teatterille on edelleen tilausta, Suortamo sanoo.

– Etenkin sitä tuntuu olevan pienillä paikkakunnilla. Me arvostamme niiden asukkaita – ja siksi menemme heidän luokseen.

Suortamo peittää hyvin sisällään mahdollisesti elävän pageant-masterin todellisen luonteen, joten siirtykäämme näyttelijöiden seuraan.

Ensin syödään, sitten sauhutellaan ja tumppaamisen jälkeen noustaan bussiin. Ratin taakse asettuu Ville-Matti Laine, käyttöpäällikkö, TE4:n tekninen ylijumala ja historian tietopankki.

Ensimmäinen pysähdys on Kanavuoren ABC:llä. Tulee mieleen, että päästäänhän tässä asiaan: vajaat kymmenen kilometriä ajoa, sitten kaljalle ja tupakalle. Lähdettiin aikaisin liikkeelle, mutta tärvääntyyhän sitä jokunen tunti matkalla Joutsaankin, jos joka kapakka katsotaan.

Pysähdys on kuitenkin lyhyt, sillä Lievestuoreella asuva Maiju Jokinen liittyy joukon jatkoksi. Synttärilaulu raikaa, mutta viina ei virtaa.

Jo tässä vaiheessa alkaa näyttää siltä, että humalahuuruisia orgioita ekstrovertissä näyttelijäporukassa joutuu hakemaan jostain muualta.

Näyttelijä Neija Välilä vahvistaa asian. Vai?

– Oikeastaan parhaita reissuja ovat parin viikon Lapin-reissut, Välilä sanoo.

Niin?

– Esimerkiksi Sallassa esiinnytään Sallatunturin Papana Pupissa ja koululla. Hienointa Sallassa ovat luonto ja hiljaisuus, revontulet.

Luonto ja hiljaisuus?

– Niin, illalla ei kuulu mitään.

No, ei sitten kuulu.

Yleensä porukka palaa illaksi Jyväskylään, eikä hapantakaan kulu kohtuuttomasti, kun useimmat joutuvat ajamaan teatterilta vielä kotiin.

– Suurin osa meistä on perheellisiä, Välilä sanoo.

– Pitemmän rundin jälkeen kotona voi olla hetkellisesti vähän ontto olo ilman näitä mölyapinoita – mutta siellä on silti ihana olla.

Näyttelijä Jari Silventoinen sanoo, että jatkuva kiertäminen vaatii omanlaisensa luonteen.

– Ne jäävät, joille tämä sopii, Silventoinen sanoo.

Toisaalta elämä keikkabussissa ei ole jatkuvaa sosiaalisuutta. Toiset oppii tuntemaan nopeasti, ja jos joku haluaa olla rauhassa, sitä ei estetä.

– Kaikilla on iloja ja murheita, jotka jaetaan toisten kanssa, Välilä sanoo.

– Normaalikin elämä pitää hoitaa.

Esimerkiksi Jokisen normaaliin elämään kuuluu kaksi lasta.

– Eilisillan esityksen jälkeen ehdin nukkua kolme ja puoli tuntia, Jokinen kertoo.

– Päivällä olin lasten kanssa, ja ehdin tehdä spagetin ja jauhelihan valmiiksi ennen kuin lähdin taas tien päälle.

Olisiko laitosteatteri parempi? Olisi ainakin säännölliset työajat...

– Joo, joutuisi olemaan koko ajan töissä, Jokinen sanoo.

– Tässä ehtii ainakin nähdä lapsia.

Tommi Niemi on liittynyt TE4:n joukkoihin vasta tänä syksynä. Takana on muun muassa vankka laitosteatterikokemus.

– Onhan tässä ollut paljon opeteltavaa, monella tavalla, Niemi sanoo.

Työkokeilussa oleva Suvi Suni sanoo, ettei kaipaa lavalle. Tekniikka sen sijaan kiinnostaa.

– Tekemällä oppii enemmän kuin missään koulussa, Suni sanoo.

– Olen hoitanut eri teattereissa lavasteita, tarpeistoa ja tekniikkaa. Tämä on hieno mahdollisuus.

Yhden mahdollisuuden tarjoaa käyttöpäällikkö Laineen työskentelyn seuraaminen. Tekniikkaguru kun on ollut tavalla tai toisella TE4:n kelkassa 1990-luvun alusta lähtien.

– Jo aikoinaan juteltiin Paavilaisen Heikin, Kunto Ojansivun ja Jouni Virtasen kanssa nuotiolla, että tämä on sellainen homma, josta ei luovuta ennen eläkeikää, Laine muistelee.

– Ja onhan tämä hienoa. Voi olla koko ajan mukana tekniikan kehittämisessä, ja kun teatterista on lomaa, käyn tekemässä pyro-hommia artisteille Jari Sillanpäästä David Guettaan.

Lisäksi Laine on ollut reilut 10 vuotta Suomen Ilotulitus Oy:n riveissä.

– Ilotulituksissa mennään turvallisuus edellä. Muuten se on leikkimistä omalla hengellä ja muiden turvallisuudella.

Joutsan keskusta on hiljainen. Kirkon tietämillä ei ole soihduin ja heinähangoin varustautunutta väkeä vastaanottamassa jumalatonta teatteriseuruetta.

– Monessa maaseutukunnassa on väki vähentynyt, kouluja suljettu ja keskustat tyhjentyneet, Laine sanoo.

– Toisaalta on sellaisiakin paikkoja, joissa isä on tullut näytäntöön parin lapsen kanssa ja kertonut, että oli pienenä koululaisena samassa paikassa katsomassa meitä.

Joutsassa yksi vastaanottajista on paikallisen nuorisoseuran sihteeri Maisa Peltoniemi.

– Otamme tänne mielellämme teatterivieraita, kunhan hinnoista päästään sopuun, Peltoniemi kertoo.

– Nuorisoseurantalo Honkalaan mahtuu parhaimmillaan 100–120 katsojaa, joten emme pysty takaamaan jotain 3 000 euron tuottoa.

TE4:n kanssa sovittiin, että kiertolaiset saavat lipputulot ja nuorisoseura kahvion killingit.

– Toivottavasti Eurooppa Neljä tulee tänne uudestaankin jollain toisella produktiolla.

Nuorisoseuran talkooporukka on laittanut paikat kuntoon jo edellisenä iltana. Esityksen jälkeen on uusi ponnistus, kun sali siivotaan ja tuolit käännetään toisin päin seuraavan illan elokuvaesitystä varten.

TE4:n koko porukka osallistuu roudaamiseen, ja teatteriesityksen vaatima tekniikka, lavasteet ja muu välineistö ovat paikoillaan hetkessä.

Pientä ongelmaa näyttää olevan kapellimestari Toni Lepistön kosketinsoittimen äänentoiston kanssa. Ongelma hoituu kuntoon nopeasti kitaristi Antti Parviaisen ja Laineen avulla.

– Bändi, näyttelijät ja tekniikka muodostavat reissuilla yhden tiiviin joukkueen, Lepistö kiittelee.

– Kaikki ovat samalla viivalla.

Lepistö on ollut mukana vuodesta 2006, muu väki vaihtuu silloin tällöin.

– Nyt meillä on ollut sama kattaus aika pitkään. Vuosien varrella olen huomannut, että muusikoiden on helppo tottua kiertämään.

Lepistön puhuessa alkaa salikin täyttyä. Vähitellen käy selväksi, että tunnettu teatteriryhmä kiinnostaa joutsalaisia.

Asta Vikman ja Riitta Niinikoski saapuvat paikalle hyvissä ajoin.

– Elokuvissa en ole täällä juuri käynyt, mutta teatteria olisi mukava nähdä enemmän, Vikman sanoo.

– Eurooppa Neljän olen nähnyt jossain vuosia sitten.

Sitten esitys räjähtää käyntiin. Jatkuvaa värien, musiikin ja näyttelemisen ilotulitusta riittää runsaasti, ja yleisö viihtyy ensimmäisestä tahdista viimeiseen kumarrukseen.

Kaksi iäkkäämpää leidiä tuntuu olevan mielissään.

– Ei tämän parempaa lääkäriä voi ollakaan, toinen huikkaa.

Neija Väliläkin hehkuu.

– Talutin erään vanhemman rouvan saliin, ja esityksen jälkeen hän sanoi, että ”Kyllä minä paranin”, Välilä nauraa.

Niin, mikäs siinä on lähteä takaisin Jyväskylään.

Bussiin ei oteta yhtään paikallista neitsettä, eikä viinapulloa laiteta kiertämään. Ikkunoista ei näy kyläraitilla nyrkkejään puivia paikallisia isiä eikä äitejä.

Ihme porukkaa nämä näyttelijät – ja joutsalaiset...

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .