Keijo Siekkinen, kirjojen keskeltä – Toim. Antti Kajannes

Työläiskirjallisuudella on kunniakas perinne suomalaisessa kirjallisuudessa. Useita mestariteoksia voidaan sijoittaa luontevasti tämän määreen alle, aina Toivo Pekkasen eetillisistä kehitysromaaneista Lauri Viidan Moreeniin; ja sitä kautta sitten Lassi Sinkkosen ja Alpo Ruuthin elämää ja slangia tihkuviin 1970- ja 80-lukujen hienoihin Helsinki-kuvauksiin asti

Kriittinen realismi on monasti ollut merkittävä tyylikeino ja tärkeä ulottuvuus työläiskirjallisuuden yhteiskuntakuvauksissa. Nykyisistä työläiskirjailijoista ja realisteista Kaiho Nieminen on eräs parhaimmista ja johdonmukaisimmista tämän tradition kriittisistä jatkajista. Voipa tässä traditiossa nähdä tarkoin hallittuja kriittisen realismin muunnelmia aina Aki Ollikaisen upeaan esikoisromaaniin Nälkävuosi (2012) asti.

Siksi tuntuukin hieman kummalliselta, että se työläiskirjallisuus saa hieman negatiivisen ja vähättelevän sävyn keskisuomalaisen kirjailijan Keijo Siekkisen (s.1948) tuotantoa käsittelevän kirjoituskokoelman Kirjojen keskeltä monissa artikkeleissa. Ikäänkuin työläiskirjallisuuden sosiaalinen eetos merkitsisi jonkinlaista kapea-alaisuutta tai henkistä rajoittuneisuutta. Tämä on lopulta teoksesta itsestään kiinni.

Kuitenkin Siekkisen tuotannon yksi keskeinen painopiste on työn ja sosiaalisen elämän kriittisessä kuvauksessa. Satiirinen Reinon veljenpoika (1978) oli todellakin eräänlainen ideologisen murroksen kuvaus siihen astisessa Siekkisen tuotannossa, kuten Marja-Riitta Vainikkala antaakin ymmärtää artikkelissaan Hyvän maailman etsijä.

Parhaiten tämän Siekkisen rajankäynnin työläisaiheiden ja myöhemmin kokeilevan muodon välillä – kuten erityisesti Siekkisen merkittävimmässä ja moniulotteisimmassa romaanissa Kuusitoistamiehinen pyramidi (1981) – hahmottaa artikkelissaan I Samhällets och Människans Stormvivlar kriitikko Elisabeth Nordgren.

Nordgren löytää Siekkisen romaanista yhteyksiä mm. ruotsalaisen Sven Delblancin tuotantoon ja laajemminkin pohjoismaiseen työläisepiikkaan. Uusi muoto ei merkitse todellakaan sitä, etteikö työläisepiikan kriittinen sisältö merkitsisi sosiaalista painoarvon vähenemistä.

Nordgrenin artikkeli on siinäkin mielesssä pätevää työtä, että siinä Siekkisen kirjailijan laatua ei ylimitoiteta tekemällä perusteettomia rinnastuksia esim. maailmankirjallisuuden suuntaan. Liioittelu, ylisanat, on aina pahasta. Perusteettomat rinnastukset ovat usein karhunpalveluksia kohteen ja lukijankin kannalta. Ne tekevät tekstistä hyvin epäanalyyttista tavaraa, kuten on asianlaita rinnastamalla esim. Siekkistä Hannu Salaman tuotannon merkitykseen.

Niinpä aika usein artikkeleissa sorrutaan naiiviin vasemmistolaiseen, ideologiseen paatokseen. Se on kuitenkin kiusallisella tavalla jo mennyttä maailmaa, eräänlaista puolustusmekanismia.

Dosentti Katriina Kajanneksen mielestä Siekkisen viimeisessä kirjassa, hieman huterahkossa Jäähyväiset rakkaudelle -pienoisromaanissa (2008), oleellista on, että ”romaani kritisoi pintaan nousevaa yhteiskunnan mädännäisyyttä”. So not, pelkkää yleisluonteista retoriikkaa! Tai entä sitten klishee: ”Kirjailija näyttää että bisnes on tunkeutunut joka läpeen.” Se on samalla älyllisellä aaltopituudella kuin että ”sota on paha ja rauha hyvä”.

Turhan suuria sanoja vilisee kirjassa muutenkin liikaa, tarkkuuden ja kirjakohtaisen analyysin kustannuksella. Monet kirjan jutut ovat muistelmallisia lastuja. Aivan sympaattisia, mutta ne antavat teoksesta hieman huteran vaikutelman, unenomaisen ja juopuneen. Objektiivisuudessa on aina se etu, että teksti on tarkoitettu kaikille lukijoille ja kirjallisuuden ystäville, ei pelkästään kanssakulkeville muistelijoille.

Kirjojen keskeltä -teoksella on äärimmäisen hyvä tarkoitus, siis kirjallisuuden edistäminen, jopa sivistäminen. Siitä kiitos. Kuten Jörn Donner kirjakerhon mainoksessa totesi: ”Lukeminen kannattaa aina.”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.