Keikka-arvio: Ei mitään lisättävää – persoonallinen jokamies J. Karjalainen soitti Tanssisali Lutakossa kaikenikäiselle yleisölle

J. Karjalainen Tanssisali Lutakossa Jyväskylässä 7.11.2018

On vaikea heti keksiä toista suomalaista artistia, jonka loppuunmyydyllä keikalla yleisön ikähaitari olisi paljonkaan liioittelematta noin 20-65 vuotta. Se ensimmäinen artisti on J. Karjalainen. Muutaman vuoden takaisen, jälleen populaarimpaan ilmaisuun palanneen Et ole yksin -levyn jälkeen kantrihtavan suomibluesin sankarina tunnetun Karjalaisen suosio on ollut valtaisa.

Draamallisesti Tanssisali Lutakon keikka jakautui kahteen osioon. Aluksi soitettiin uusi levy Sä kuljetat mua kokonaisuudessaan. Se miten uudet kappaleet toimivat livenä, kertoo paljon Karjalaisen suosion yhdestä salaisuudesta.

Kuuntelin itse levyn vain pari kertaa ennen keikkaa, mutta tunsin pääseväni heti sisään unenomaisen kaurismäkeläiseen maailmaan, joka suodattui järkkymättömän ammattitaitoisen yhtyeen melodisen rennon soundin läpi – musiikki vain on ja kelluu, kun Karjalainen laulaa silmät kiinni ja keskittyy tulkitsemaan tarinoitaan ikonisen tunnistettavalla, mongertavalla blues-äänellään. Odotettavaa, persoonallisella tavalla jokamiesmäistä ja äärimmäisen tarttuvaa.

 

Sä kuljetat mua -sisääntulon aikuisgaragerock-sointi otti heti luulot pois. Hienosti erottui myös parisuhdeväkivallasta kertova Rosetta, joka on ajankohtaisen värisyttävä letkeästä äänimaailmasta huolimatta.

Ennen herkullisella synariffillä kuorrutettua Tummansinistä seuralaista artisti kysyi ’’Käyt sä usein täällä?’’. Se on kappale, jonka ensisäkeet ’’Eihän se tyttö tullutkaan’’ johdattavat tunnistettavaan supisuomalaiseen kuppilakaihoon, ja myös keikan ensimmäinen veto, jolla yleisö laulaa selvästi mukana. Upeasti toimii myös aavemainen Terve, Sirkka Lautamies.

 

En usko lukevani esiintyjää hirmu väärin sanoessani, että hänkin nauttii eniten uusien kappaleiden testaamisesta yleisöön. Keikan alkupuolen ajan vallitsee keskittynyt ja kunnioittava hartaus, joka rikkoutuu laulujen päätyttyä innostuneisiin aplodeihin.

Keikan toisen puoliskon täytti hittikimara

Keikan toinen puolisko on silkkaa rutiininomaista hittikimaraa eli niitä ’’vanhoja, oikeesti hyviä biisejä’’, kuten artisti itseironisesti totesi. Ei ole tarpeen nostaa tasaisen vahvasta kavalkadista esiin useampaa huippukohtaa, sillä Karjalaisen yhtye on mahtavan hyvässä vireessä, ja täyteläisestä soundista on vaikea keksiä motkotettavaa – halutessaan voi motkottaa ainoastaan yllätysten puutteesta, mutta viihtymään tänne kai tultiin.

 

Mikko Lankinen loihti kitarasta rautalanka- ja iskelmäsävyjä häpeämättömän tietoisesti Agentsiin viitaten, ja Pekka Gröhnin massiiviset Hammond-urut ulisivat ehdasti siihen malliin, että lähes kaikkia biisejä hallitsevaan ääneen ehti keikan loppupuolella jo miltei kyllästyä.

Hienoimmillaan yhtye oli ehkäpä Meripihkahuoneen aikana tapahtuneella svengaavalla soittajien esittelykierroksella, jonka aikana kuuroinkin viimeistään tajusi, että nämä ovat oikeasti näin hyviä. Mennyt mies on hiteistä yhä raikkain ja tehokkain, mikä todistaa 2013 ilmestyneen Et ole yksin -albumin merkityksestä. Useampikin biisi albumilta on lunastanut paikkansa keikkakaanonissa villien lupiinien ja telepatioiden seasta.

 

Keikka kesti melkein kaksi tuntia. Se kielii paitsi yhtyeen soittamisen ilosta myös siitä, että yleisön odotukset halutaan täyttää. Vieressäni tanssahteleva henkilö ilmaisi usean biisin jälkeen ihastuksensa käyttämällä samaa voimasanaa kuin Karjalainen Rosetta-kappaleensa alkusäkeistössä. Mennyt mies –kappaleen jälkeen hän totesi haltioissaan: ’’Ei ole lisättävää!’’. Ei auta kuin olla samaa mieltä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .