Keuruun kasvatti Matti Kassila sanoi elokuvien pelastaneen mielenterveytensä – lue laaja haastattelu vuodelta 2011

Juttu on julkaistu Keskisuomalaisessa 19.6.2011.

”Kaikki meni niin kuin piti”

Professori Matti Kassila on ammentanut elokuvatyönsä perustaa Haapamäen risteysaseman ja taajaman elämänmenosta.

Suomalaisen elokuvan suurmiehiin lukeutuvalla ohjaajalla, professori Matti Kassilalla, 87, on painavaa sanottavaa nykyfilmeistä ja kotimaisesta tuotannosta. Hänen mukaansa mikään ei voita filminegatiiville tehtyä, käsin leikattua elokuvaa – eikä elokuvantekijän lahjakkuutta.

– Tekniikan kehitys ja digikamerat eivät ole elokuvanteon kannalta yksinomaan myönteisiä asioita. Nyt tehdään ammattitaitoisia, mutta persoonattomia elokuvia. Taustalla on laajempi kulttuurikysymys: Eletään tasapäistä, keskinkertaista elämää, eikä nähdä isoja, vuosisadasta toiseen samoina pysyviä suuria kysymyksiä, sillä ne peittyvät uuden tekniikan verkkoihin.

– Kaikessa painotetaan myös verkostoitumista, mutta se tuo monenlaista keinotekoisuutta. Kehittyäkseen hyväksi taiteilijaksi on eristäydyttävä, jopa erakoiduttava, sillä kaikki syntyy omassa itsessä. Tärkeimmät vaikuttimemme olemme saaneet lapsuudessa, siellä on se varasto, josta intuitio ammentaa.

Mestari kiittää Aki Kaurismäen tekevän omanlaistaan, runollista elokuvaa, joka hurmaa kansainväliset erikoisyleisöt. Markku Pölönen taas on ohjannut muutaman todella hyvän elokuvan, Klaus Härö jokusen ”pikkunätin, vaikuttavan kylläkin”.

Kotimaisia nykyelokuvia Kassila suomii huumorin puutteesta; ajatellaan, että vain vakava on arvokasta.

– Joka on tehnyt komedioita, tietää, että se se vasta vaikeaa on!

Menestystä, menetystä

Humanismi, vapaus, intohimo ja huumori. Muotokielessä elokuvallisuus, kuvan voima, valot ja varjot. Siinä elementtejä, jotka Kassila näkee oman elokuvatyönsä punaisena lankana. Kättensä jälkeä hän sanoo katsoneensa turhankin kriittisesti.

– Jos voin itseäni määritellä, olen ohjaajana monipuolinen, hallitsen joten kuten eri tyylilajit farssista tragediaan. Olennaista on ollut, että olen tehnyt paljon elokuvia kirjallisuuden pohjalta: romaaneista, novelleista, näytelmistä, yhden kuunnelmastakin.

– Tein nuorena töitä niin paljon – 13 vuodessa 22 filmiä, 12 näytelmäohjausta ja johdin samalla kahta teatteria – että kun kaksi ja puoli vuotta kestänyt näyttelijälakko vuonna 1963 alkoi, olin burn out ja alkoholisoiduin. Siitä alkoi 1980-luvulle asti jatkunut kausi, jolloin tein huonompia elokuvia kuin lahjani edellyttivät. Tuli avioero ja vaimon kuolema. Vasta, kun raitistuin ja löysin uuden puolison, saavutti filmityöni entisen tasonsa.

Komisario Palmu -sarjaa Kassila pitää sikäli parhaana työnään, että se välittää ammattitaitoa sekä sopivaa komedian ja jännityksen yhdistelmää. Onnistuneimpiin hän laskee myös aikanaan Suomen hauskin elokuva -arvon saaneen Hilman päivät. Mieluisia hänelle ovat edelleen mm. Sininen viikko, Elokuu, Punainen viiva, Tauno Palon viimeiseksi jäänyt filmi Tulipunainen kyyhkynen, Niskavuori sekä Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.

– Kohokohtia olivat vuodet 1951–62, jolloin sain seitsemän Jussi-palkintoa. Vanhempien vuosieni kukkula oli vuodet 1984–88, jolloin tein kolme filmiä ja ranskalaiset löysivät tuotantoni. Se oli hyvin lämmittävää, sillä Ranska on Euroopan johtava elokuvamaa.

Tuskaa, pelastusta

Henkilökohtaisessa elämässään Kassila näkee maksaneensa hurjasta työtahdistaan ja täydellisestä omistautumisestaan työlle.

– Olin liian vähän kotona, enkä silloinkaan läsnä. Olin riippuvainen siitä, miten suoriuduin elokuvassa, en siitä, miten suoriuduin aviomiehenä ja isänä.

– Olisi helppoa sanoa, että nyt tekisin toisin. Ei, se, joka tekisi toisin, en olisi minä. Olen sitä mieltä, että elokuvan löytäminen ilmaisuvälineeksi pelasti mielenterveyteni. Ilman filmiä minulla olisi ollut suuri mahdollisuus tuhoutua. Kaikki meni niin kuin piti.

Kassilaa on harmittanut, että Suomessa pitkään jopa halveksittiin omaa elokuvatuotantoa – puhumattakaan, että se olisi nähty taiteena.

– Kun elokuva tuli, sitä pidettiin ihmekeksintönä, ja ensimmäiset esityspaikat olivat sirkustelttoja. Mutta vanhoissa sivistysmaissa oivallettiin nopeasti elokuvan suuret ilmaisulliset ja tietysti myös taloudelliset mahdollisuudet. Elokuvassa yhdistyvät kaikki ns. vanhat taiteet. Parhaimmillaan elokuva on unenomaisuudessaan ja ottaessaan mukaan alitajunnan, tunnelmat, kauhun, pelon, irrationaaliset tunteet, rakkauden...

Pettymystä, iloa

Lapsuutensa ja nuoruutensa Haapamäkeä Kassila kiittää virikkeiseksi kasvuympäristöksi. Vuosistaan aktiivisena partiolaisena, retkien ja leirien järjestäjänä, hän tuntee ammentaneensa organisointikykyä elokuvatyöhönsäkin. Risteysaseman iltajunien juttuporukoissa kukkinut huumori taas siirtyi aikanaan komediafilmeihin.

Myös silloisen ison aseman jatkuva liike, joka ei hiljentynyt yöksikään, vertautuu elokuvaan, joka niin ikään on jatkuvaa liikettä.

Kymmenkunta vuotta sitten Haapamäen Suuri Poika halusi omalta osaltaan kääntää kotikylänsä alenevan kehityskäyrän suuntaa. Hän oli ajamassa elokuvalukiota, perustamassa Haapamäen elokuvakerhoa ja vetämässä elokuvaopetusta. Hankkeet päättyivät kuitenkin pettymyksiin.

Iloa on tarjonnut esimerkiksi Keuruun museon kesällä 2009 järjestämä Ohjaaja omalla maallaan -näyttely, joka jatkoi matkaansa ensin Elävän kuvan museoon Helsinkiin ja sitten osin Pariisiin asti. Myös Haapamäen Höyryveturipuiston ensimmäiset revyyt ovat valoisina mielessä.

– Järjestämissäni revyissä tähtinä olivat ensin Ritva Oksanen ja Pedro Hietanen, sitten Merja Larivaara ja Kari-Pekka Toivonen. Olin imarreltu, kun esityksissä mukana olleet paikalliset harrastajat halusivat ottaa käyttöön nimen Teatteriryhmä Kassilan asema. Revyyperinne jatkuu Haapamäellä tänäkin kesänä.

Palkintoja, kirjoja

Menneenä keväänä Kassila sai Betoni-Jussin elämäntyöstään sekä professorin arvon. Hän toteaa tunnustusten ikään kuin varmistavan, ettei hän ole tehnyt työtään turhaan. Ja vaikka hän on saanut uransa varrella palkintoja ”ihan tarpeeksi”, on muistaminen lämmittänyt.

Elokuvantekoon mestari ei enää heittäydy, mutta kirjoitustyö jatkuu. Tekeillä on kolmas muistelmateos, Suuret elokuvaohjaajat.

– Kerron ohjaajista, joiden elokuvat ja kerronta ovat vaikuttaneet minuun. Käsittelen Ruotsia, Englantia, Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa, Ranskaa, Tšekkoslovakiaa ja Unkaria. Muutamia näistä ohjaajista olen tavannutkin. Odottelen nyt kustannustoimittajalta ensimmäisiä palautteita; korjauksia tehdessä varmaan menee tämä kesä.

– Olen vielä luovassa kunnossa, mutta elokuvia en enää jaksaisi tehdä, on se niin hurjaa hommaa!

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .