Kevään kaunokirjat 2019: Katriina Huttunen kirjoitti tyttären itsemurhasta – dokumenttiromaani sanallistaa syvimmät tunteet ja haastaa kuoleman kulttuurin

Katriina Huttusen tytär sairastui masennukseen ja teki itsemurhan kaksikymmentäkuusivuotiaana kesällä 2016.

Huttusen esikoisromaani Surun istukka kertoo äidistä ja masennukseen sairastuneesta tyttärestä, joka noutaa apteekista kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet ja tekee itsemurhan ilman viimeistä viestiä. Suru täyttää äidin elämän, hautausmaasta tulee uusi koti.

Kirjailija luonnehtii alkuvuodesta julkaistavaa kirjaansa ”autofiktiiviseksi dokumenttiromaaniksi masennuksesta, itsemurhan mekanismeista ja surevan kohtaamattomuudesta”. Se oli pakko kirjoittaa.

– Jotta oman menetyksen voi käsittää, se on käsiteltävä ja sitten käsitteellistettävä. On melko yleistä, että tämän tason menetyskokemus laukaisee surevassa piilevän luovuuden, ja sen purkaminen on välttämätöntä. Muuten pakahtuu.

Tavallista on sekin, että kuolemasta, varsinkin itsemurhasta, puhutaan häveliäästi, kiertäen ja vaieten. Sen sijaan Huttusen romaanin kertoja katsoo kuolemaa, itseään ja muita ihmisiä suoraan ja armottomasti silmiin.

– Se ei ole terapiakirjallisuutta, eikä sillä ole onnellista loppua.

 

Huttunen kyseenalaistaa monin tavoin nykyisen kuoleman kulttuurin. Yksi kirjan teemoista on se, millaista kohtelua sureva saa osakseen.

– Aihe on ajankohtainen, sillä sosiaali- ja terveysministeriö on käynnistänyt yhdessä surujärjestöjen kanssa Surevan kohtaaminen -hankkeen, ja Hoitotyön tutkimussäätiö on julkaissut vastikään uudet hoitosuositukset äkillisesti kuolleen läheisten tukemiseksi. Ne ovat lähinnä ammattiauttajille ja niille, jotka joutuvat työssään tekemisiin kuoleman kanssa. Surun istukka kattaa kaikki kauhuskenaariot myös tavallisten älykkäiden ihmisten tyhmyydestä, julmuudesta ja välinpitämättömyydestä – siitä, miten ystävät hylkäävät ja jättävät surevan yksin.

Huttunen tyrmää surun psykologisoimisen, jossa sureva lääkitään ja terapoidaan eri vaiheiden kautta takaisin yhteiskuntakelpoiseksi.

– Pahimmillaan selviytymisen ja pärjäämisen eetos lähentelee henkistä väkivaltaa. Surun istukassa kirjoitan ihanasta vikasietotilasta, sillä vikasietotilakin voi olla terve elämänmuoto. Minun kohdallani se on ainoa mahdollinen.

Tyttären kuoleman ja itsemurhan käsittelyssä Huttusen suurin rohkaisija on ollut uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka on kirjoittanut väitöskirjan suomalaisten surun luonteesta. Huttunen löysi Pulkkisen surunäkemyksestä henkisen kodin ja toteuttaa sitä käytännössä, kaunokirjallisuuden keinoin.

– Pulkkisen suruteorian ydin on, ettei surusta tarvitse päästä eroon, ja ettei suru ole työtä, joka on mahdollista tehdä valmiiksi. Siitä ei ole tarkoituksenmukaista selvitä, toipua ja parantua. Suru ei etene prosessina, vaan se on kokonaisvaltainen menetyskokemus. Pulkkisen hahmotteleman surun sylissä on turvallista olla.

 

Esikoiskirjailijaksi Huttunen on kokenut kirjallisuusammattilainen. Moni on perehtynyt hänen työhönsä suomentajana, jotkut kenties tietämättään.

Huttunen on kääntänyt suomeksi useita Kjell Westön menestysromaaneja sekä laajasti pohjoismaista kirjallisuutta, muun muassa Peter Høegin, Linn Ullmannin ja Kim Leinen teoksia. Tänä vuonna Huttusen suomentamana julkaistiin Norjan rannikon jäähaista kertova Morten Strøksnesin Merikirja.

Suurin urakka on kuitenkin ollut norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen, noin 3 000-sivuisen Taisteluni-sarjan käännöstyö, jota Huttunen teki kuuden vuoden ajan. Knausgårdin teossarja saavutti huiman suosion ja teki autofiktiokirjallisuudesta ilmiön Pohjoismaissa.

Huttusen oma autofiktioromaani on toista laitaa. Se kaihtaa Knausgårdin tyyliä, vuolasta ja yltäkylläistä realismia.

– Joskus kiinnostavampaa voi olla se, minkä jättää kirjoittamatta. Pyrin lakonisempaan, aforistisempaan ja moniselitteisempään ilmaisuun. Autofiktio on kirjallisuuden lajeista ehkä helpoin. Ja vaikein. Rajanvedosta täytyy olla hyvin tietoinen.

Suomennostyöhön nähden oman kirjan kirjoittaminen on ollut Huttuselle hitaampaa ja vapauttavampaa, mutta siinä pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikessa taiteen tekemisessä.

– Alku, keskikohta ja loppu, ei välttämättä siinä järjestyksessä. Itsekuri, aikataulu, paneutuminen. Taustatyö, sulattelu ja synteesi. Lopputuloksen on läpäistävä monta seulaa ennen kuin se kelpaa.

 

Surun istukka ei jää yksin. ”Padon luukut ovat auenneet”, ja kuolemasta kirjoittaminen on tullut osaksi Huttusen jokapäiväistä elämää.

– Suruni on vakiintunut. Se ei mene pois, enkä haluakaan sen menevän pois. Minne se menisi? Minulla ei ole mitään muuta. En edelleenkään aio toipua enkä selviytyä lapseni itsemurhasta.

Seuraavaksi Huttunen yrittää kirjoittaa kirjaa Hietaniemen hautausmaasta. Sinne, Hietaniemen uuden kappelin uurnaholviin, on haudattu hänen tyttärensä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .