Kielifilosofian magiaa – mielikuvituksellinen sukellus neljän suurajattelijan sielujen syövereihin

Wolfram Eilenberger

Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929.

Suom. Tommi Uschanov. Siltala 2019. 399 s.

 

Saksalainen filosofi Wolfram Eilenberger (s. 1972) asettaa Taikurien aika -teoksellaan uudet raamit filosofiselle elämäkertakirjallisuudelle.

Eilenberger syöksyy Ludwig Wittgensteinin, Walter Benjaminin, Ernst Cassireren ja Martin Heideggerin elämään ja ajatteluun niin mukaansatempaavasti, että lukija ei voi kuin sännätä perään. Kirjan johtoajatuksena on halu ymmärtää aikakauden henkeä, joka yhdistää neljää ajattelijaa, vaikka ihmisinä ja filosofeina he olivat etäällä toisistaan.

Teos on kuin elokuva, joka seuraa episodeittain päähenkilöiden seikkailuja akatemian, filosofian ja ihmissuhteiden sekamelskassa. Tasaisin väliajoin lukijalle uskotellaan, että päähenkilöillä on yhteys, vaikka esimerkiksi Wittgenstein ja Benjamin tuskin toisiaan tunsivat. Nelikko onkin kytköksissä kulttuurisen rihmaston välityksellä pinnistellessään samojen filosofisten pulmien kanssa.

Seikkailujen saatossa lukija löytää suosikkihahmonsa kuin supersankarielokuvista. Vaikka joku hahmo olisi vastenmielinen, myös hänen kohtalostaan haluaa lukea lisää. Mielen supervoimat lumoavat.

 

Eilenberger antaa inspiraation ja kuvailun kukoistaa. Hän lukee hahmoihinsa psykologiaa siinä määrin, ettei ole takeita, pitävätkö muotoilut historiallisesti ottaen paikkaansa. Tarkkuus sysätään syrjään mielikuvituksellisen spekulaation tieltä.

Fiktiota kirja ei kuitenkaan ole, eikä kielellisestä ilotulituksesta huolimatta sisällöltään helppo. Se tarttuu viime vuosisadan tärkeimpään filosofiseen haasteeseen, joka on edelleen ajankohtainen: Kuinka ymmärtää ihmistä? Miten saavuttaa yhteys toisiin? Kuinka jakaa oma näkemys muille?

Vaikka vastaukset eriävät, yhteisiäkin nimittäjiä löytyy.

 

Kukin kirjan pääfilosofi kamppailee kielen kanssa ja tuskailee, kun häntä ei ymmärretä.

Wittgenstein toteaa väitöstilaisuutensa päätteeksi aikakauden johtaville älyköille Bertrand Russelille ja G. E. Moorelle: ”Älkää huolehtiko, ette te koskaan tule sitä [väitöskirjaa] ymmärtämään.” Tällaista ei suomalaisissa filosofian väitöstilaisuuksissa tapahdu.

Heidegger puolestaan halveksuu aikalaisiaan pohtimalla, kuinka ”he kaikki ovat minulle pohjimmiltaan yhdentekeviä.” Myöhemmältä natsipuolueen jäseneltä hyytäviä sanoja.

Benjamin taasen on ristiriitojen raastama, ja ajautuu loputtomiin ihmissuhdesotkuihin. Hän hangoittelee ikänsä yliopistomaailmaa vastaan yrittäen kuitenkin kiivaasti saada sieltä jalansijaa siinä koskaan onnistumatta.

Kukaan kolmikosta ei tuntenut oloaan kotoisaksi akateemisissa ympyröissä, vaan väheksyi niitä. Todellinen filosofia oli luentosalien ulkopuolella.

 

Poikkeus on Cassirer, jota Eilenberger kutsuu ”kroonisesti hyväntahtoiseksi”. Cassirerin hahmo osoittaa, ettei suuren ajattelijan tarvitse olla ihmisvihaaja.

Kuvaavia ovat esimerkit, kun ensimmäisen maailmansodan keskellä hän pitää opiskelijoilleen luennon konepistoolitulen rätistessä taustalla. Hän ei hylkää oppilaitaan sen vuoksi, että maailma on mennyt sijoiltaan.

Älykön ei tarvitse korostaa omaperäisyyttä ja henkilökohtaista neroutta ollakseen arvostettu. Punk-filosofialle on vaihtoehto.

 

Eilenbergerin käsittelyssä taikurien aika on reppanoiden (Benjamin), ihmisvihaajien (Heidegger) ja hyväluuloisten (Cassirer) kausi. Ylevimmän sankarikuvan saa Wittgenstein, joka sekä aloittaa että päättää kirjan.

Wittgenstein halusi ymmärtää muita ja jakaa ajatuksensa, vaikka kieli osoittautui toistuvasti rajalliseksi. Hän oli nero, jonka oli vaikea tulla toimeen aikuisten kanssa, mutta joka luotti lasten kykyyn omaksua syvällisiä näkemyksiä.

Wittgensteinin mukaan ihmismielten välillä on ylittämätön kuilu, ja toisen sisimpään ei ole pääsyä. Turhauttavaa, raastavaa ja traagista. Tämän pulman hän halusi ratkaista läpi elämänsä.

Samaisen kuilun Eilenberger on ottanut ylitettäväkseen tehdessään neljän suuren filosofin ajattelun eläväksi nyt sata vuotta myöhemmin. Hän muistuttaa, että pohdiskelu ei tapahdu tyhjiössä, vaan henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset mullistukset muokkaavat sitä väistämättä. Filosofit eivät pääse irralleen persoonallisuudestaan ja ympäristöstään, vaikka rintamalle suuntaisivat tai metsään vetäytyisivät.

 

 

 

Filosofian taikuus onkin Eilenbergerin mukaan siinä, että se selkiyttää ajattelua ja parantaa ymmärrystä. Se ei ole silmänkääntötemppu vaan fantastista järjen rakennustyötä. Se avaa kärsivällisesti kielen solmuja, diagnosoi sekaannuksia ja pohtii tosiseikkoja, jotka eivät ole niin ilmeisiä kuin kuvittelisi.

Kirja tempaa mukaansa, mutta lukijan on hyvä olla jossain määrin perillä filosofian koukeroista.

Muutoin esimerkiksi Wittgensteinin ajatusten syvyys voi jäädä tavoittamatta, vaikka sanat ovat tuttuja: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on. -- Millainen maailma on, on täysin yhdentekevää sille, mikä on korkeampaa. Jumala ei ilmesty maailmassa. -- Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Lauseiden merkityksestä kiistellään edelleen.

 

Erityismaininnan ansaitsee Tommi Uschanovin suomennos. Hän operoi luontevasti termeillä kuten sotahätätilalukukausi, ei-mikyys ja ylipäänsätäälläolo.

Historiallinen ja filosofinen ympäristö on haastava, ja saksa alkuperäiskielenä ei helpota urakkaa. Sattuvasti kirjassa käsitellään Benjaminin kuuluisaa teoriaa kääntämisestä: ”Käännös ei -- sijoitu niin sanoaksemme keskelle kielen sisäistä taikametsää, vaan -- houkuttelee -- alkuteosta sille erityiselle seudulle, jossa omakielinen kaiku voi antaa aavistuksen vieraskielisestä teoksesta.”

Uschanovin käännös antaa lukijoille etuoikeutetun aseman elävään teoriaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .