Kielijuttu: Lempinimet kanavoivat urheilukansan isänmaallista onnea – selostaja Antero Mertaranta on runoillut monia klassikoksi nousseita lausahduksia

”Löikö Mörkö sisään?” Tuhannet ja tuhannet ihmiset huutavat Kaisaniemen puistossa kurkku suorana tätä kolmen sanan lausetta. Sellainen on palvotun leijonan osa, lätkäsankarin kohtalo.

Kun suomalainen menee sekaisin isänmaallisesta onnesta, hän etsii sanaa tai lausetta, jota huutamalla tunteensa voi julistaa koko maailmalle. Selostaja Antero Mertaranta on runoillut suomalaisille monia tällaisia ilmauksia: Se on siinä! Taivas varjele, mitä sieltä tulee! Ihanaa, leijonat, ihanaa! Ja tietenkin viimeisin eli toistaiseksi viimeinen: Löikö Mörkö sisään?

Nimet ja nimitykset ovat urheilukansan tunteiden kanavoinnissa aivan olennaisia. Mikä olisikaan Mörköä kuvaavampi lempinimi yli kaksimetriselle leijonakapteenille, jonka etunimi on Marko? Yleisnimenä mörkö tarkoittaa lasten mielikuvitushirviötä tai jotain salaperäistä asiaa, joka pelottaa, jopa uhkaa. Monille juolahtaa möröstä mieleen muumien jäätävä Mörkö-hahmo. Marko-leijonasta tuli MM-turnauksen ratkaisuotteluissa NHL-tähtien mörkö. Meidän mörkömme! Leijonamörkö!

Osuvia lempinimiä on leijonille annettu aina. Moni muistaa Aarne Dynamo Honkavaaran, Matti Mölli Keinosen, Lauri Leuka Monosen, Pekka Rocky Rautakallion, Jukka Taisto Tammen, Marko Kyy Palon, Kari Konna Suoraniemen, Janne Lelu Laukkasen ja niin edelleen.

Tunteisiin vedotaan paitsi iskulauseilla ja pelaajien lempinimillä myös joukkueiden lempinimillä. Leijonat-nimitys on ehkä alkanut vakiintua silloin, kun leijonakuvioinen vaakuna tuli sotien jälkeen jääkiekkojoukkueen pelipaitaan.

Leijonien esimerkkiä on seurattu muissakin lajeissa. Miesten koripallomaajoukkue on susijengi, jalkapallomaajoukkue huuhkajat. Naisten jalkapallomaajoukkueesta käytetään nimitystä helmarit, helmipöllöt. Miesten jääpallomaajoukkuetta on kutsuttu jalopeuroiksi, ja mikä mielenkiintoisinta, jalopeurallahan viitattiin meillä muinoin leijonaan.

Eläimellistä menoa? Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että ihmiset jakavat toisilleen mitä moninaisimpia eläintarinoita. Faabeleita eli eläinsatuja on kerrottu eri puolilla maailmaa jo tuhansia vuosia. Sadut näyttävät kertovan eläimistä, mutta oikeasti ne kertovatkin ihmisistä, monta kertaa vieläpä opettavaisesti. Vuosituhansien saatossa eläimiin on kytketty ihmisistäkin tunnistettavissa olevia ominaisuuksia: viekas kettu, viisas pöllö, arka jänis.

Eräänlaisista opetussaduista on kyse myös urheilujoukkueiden eläimellisissä lempinimissä. Kun tarpeeksi kauan hoetaan leijonan nimeä lätkäjengin yhteydessä, aletaan uskoa siihen, että leijoniahan tässä ollaankin: yhtä jaloja ja pelottomia, yhtä voimakkaita ja voitokkaita.

Vaikka tekee kipeää, ei haittaa! Aika mörkökultia!

Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .