Kimmo Pohjonen ja Minna Tervamäki: Bright Shadow (Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti Jyväskylän kaupunginteatterissa 8.7.2014)

Laitojaan myöten täyttyneen kaupunginteatterin yleisöltä vedettiin kättelyssä matto jalkojen alta Kimmo Pohjosen tanssittaessa haitarinsa saliin yleisön ovesta. Pohjonen kiersi tervehtimässä koko yleisön ennen siirtymistä odotetulle paikalleen parrasvaloihin.

Ensimmäinen valssi oli duetto Kimmon ja hänen haitarinsa välillä, ja koko loppukonsertin ajan oli selvää, ettei tekijöitä ollut kaksi vaan kolme: mies, nainen ja haitari. Konsertin nimen oksymoronia korostaen tanssija Minna Tervamäki saapui saliin varjona, joka heijastui valtaisana lavan takaosan kankaalle.

Pian Tervamäen saavuttua lavalle siirtyi Pohjonen ilkkumaan tanssijaa marssien tämän ympärillä kehässä ja heitellen tätä puolelta toiselle soittaen samalla haitariaan. Tästä alkoi tanssin ja musiikin saumaton liitto, jossa roolit ja osat sulautuivat toisiinsa, ja Pohjonen oli yhtä paljon liikkeen tekijänä ja tanssijana kuin ballerinakin.

Välillä Pohjonen hylkäsi haitarinsa kokonaan ja siirtyi kahdenkeskiseen liikkeeseen Tervamäen kanssa haitarin efektipedaalien jatkaessa aiemmin aloitetun rytmitaustan luomista.

Konsertti alkoi akustisena Pohjosen salikierroksen aikana ja yltyi valtavaan surround-miksattuun helvetinpauhuun. Pohjonen on sitä harvinaista muusikkokastia, jossa tekninen virtuoottisuus lyö kättä sävellyksellisen mielenkiintoisuuden kanssa. ”Haitarin Jimi Hendrix” ei ole tuulesta temmattu klisee.

Pohjonen nousi kansalliseen tietoisuuteen Ismo Alanko Säätiö -orkesterista ja on luonut kansainvälisesti huomatun pitkän soolouran. Taidemuotonsa uranuurtajana Kimmo Pohjosen saisi lukea samaan kansallisaarteiden kastiin Mika Waltarin, Sibeliuksen, Alvar Aallon ja Tove Janssonin kanssa.

Pohjonen lähestyy haitaria kokonaisvaltaisena esineenä, josta perinteisen tyylin loppuessa irrotetaan erinäisiä perkussiivisia ääniä hakkaamalla ja raapimalla. Erottamaton osa Pohjosen ilmaisua ovat äänenmuokkauspedaalit, joilla luodaan sykkiviä ja hakkaavia rytmitaustoja haitarin kolahduksista ja muokataan tutusta äänestä ennenkuulumattomia sointeja.

Ääniperformanssiin kuuluu myös Pohjosen omintakeinen sanaton vokalisointi, joka koostuu lauletuista melodianpätkistä, karjaisuista, maiskutuksista ja ulinoista. Harva eturivin laulaja on instrumenttinsa kanssa yhtä ekspressiivinen kuin hän.

Vaikka Bright Shadow on sinällään tasavertainen duo, jossa tanssi ja musiikki sulautuvat yhdeksi saumattomaksi elämykseksi, tuntui konsertin vaakakuppi kallistuvan painoarvoltaan enemmän Pohjosen suuntaan. Tervamäellä oli täysi työ vastapainon luomisessa Pohjosen eläimelliselle voimalle ja karismalle.

Valtaosan konsertista se riitti, ja näyttämöteos oli ykseydessä: musiikin ja liikkeen täydellinen liitto. Mutta joinain hetkinä haitarin voima kävi liikkeen yli, ja katsoja tunsi olevansa Pohjosen konsertissa, jossa on läsnä maailmanluokan tanssija. Sellaisenakin se olisi enemmän kuin riittänyt Jyväskylän kesän avajaiskonsertiksi.

Harvoin olen Jyväskylässä päässyt todistamaan konserttia, jossa koko yleisö hakkaa käsiään ekstaattisesti seisaaltaan konsertin jälkeen.