Kimmo Sorko - Taipaleen päiviä. Talvisota Itä-Kannaksella 1939-1940.

Kimmo Sorko
Taipaleen päiviä. Talvisota Itä-Kannaksella 1939-1940.
Historiatyöryhmä 2010. 448 s.
Kokeneen, tarkan ja ahkeran sotahistorioitsijan Kimmo Sorkon työryhmä on saanut aikaan talvisodan päättymisen 70-vuotisen muiston kunniaksi hienon teoksen, joka vastaa keskisuomalaisten perheiden nuorten kysymykseen siitä, mitä se vaari tai isovaari oikeastaan siellä sodassa teki. Taipaleen päiviä -kirja on niin poikkeuksellisen laadukas teos, että se kuuluisi maakunnan kaikkien perheiden kirjahyllyihin.

Aikaisemmin toimivaksi havaitun rakenteen mukaisesti Sorkon varsin kookas kirja koostuu taistelujen yleispiirteiden kuvauksista, lukuisista mukana olleiden haastatteluista ja paluusta taistelupaikoille nykyisenä aikana. Mukana on maakunta-arkiston haastatteluja, lainauksia Kansa Taisteli -lehdestä ja Sorkon itsensä tekemiä haastatteluja.

Asialleen omistautuneena sotahistorioitsijana tekijä on etsinyt ja tallettanut likimain kaiken sen tiedon, joka iltahuutoaan odottavilla keskisuomalaisilla veteraaneilla vielä on. Jo se työ yksin ansaitsee kiitoksen.

Taipaleen päiviä ei siis ole tuota tunnettua nuolikarttasotimista, vaan ennen muuta kertomus ihmisistä ylivoiman paineessa. Muistoissa vihollista ei vähätellä ja sortuneita ymmärretään. Sotilaita tuli lopuksi "posliinipojistakin", moni Taipaleen taistelija muistelee. Ilmaus viittaa suomalaisittain hyvin varustettuun täydennysjoukkoon, joka pakeni. Taipale kuitenkin kesti. Summassa, Lähteen lohkolla, posliinipoikien pelästys johti vihollisen läpimurtoon.

Todellisia kuvia

Taipale-kirja on taitoltaan, kuvitukseltaan ja painoasultaan paras juhlavuonna julkaistuista monista suomalaisista talvisotateoksista. Pekka Suomäki on, jos mahdollista, ylittänyt itsensä ulkonäkösuunnittelijana.

Graafisen ilmeen perusta on poikkeuksellisen onnistunut kuvitus. Talvisodan aikanahan pyrittiin jopa käskyin rajoittamaan sotilaiden omien kuvien napsimista, vaikka laatikkokamerat olivat yleistyneet. Onneksi kaikki taistelijat eivät suomalaiseen tyyliin pikkumaisista komenteluista piitanneet.

Keskisuomalaisten veteraanienkin albumeista on löytynyt kuvia, joissa hyytävä puolustuskamppailu elää ja jatkuu. Erityisesti on syytä mainita Urho Kähösen valokuvat, joita kirjassa on runsaasti. Ne ovat teknisesti laadukkaita, hienosti sommiteltuja ja hyvin todellisia otoksia, parempia kuin monien ajan ammattilaisten nappaukset.

Sorkon työryhnän puheenjohtaja Mikko Strang paheksuu esipuheessaan sivistyneesti niitä maakunnan ja Pohjanmaan kaupunkeja ja kuntia, jotka eivät avanneet kolikkokukkaroitaan hienon teoksen tukemiseksi. Toki tukijoitakin sentään löytyi, mutta työ jäi palkattomaksi.

Lopputuloksen graafisen ja kirjallisen laadun taso oikeuttaa ihmettelemään, miksi kaupalliset kustantajat eivät ole kiinnostuneet Sorkon ryhmän tuotteista. Oikein markkinoituna Taipaleen päiviä kelpaisi moneen paikkaan.

Aiheiden poluilla

Veteraanien kertomukset tarjoavat rauhan ajan lukijan hämmästeltäviksi kymmeniä outoja asioita ja aiheita, joista jokainen olisi oman tutkimuksensa ja kirjansa arvoinen.

Ensimmäisiä uhreja tuli jo ennen sodan alkamista. Kun reilu ja hyvää tarkoittava luutnantti sai esimiehekseen kivenkovan, keljun ammattiupseerin, alainen joutui ahdinkoon ja teki itsemurhan. Vuoden 1939 kansanarmeija ei ollut läpeensä ihanteellinen paikka, mutta rintama kesti, kun tavalliset reserviläiset päättivät porukoissaan niin.

Välirauhan jälkeen keuruulaisen polkupyöräkomppanian neljä sotilasta napattiin vielä vangeiksi. Yksi heistä, Reino Lahtinen, palasi kotiseudulleen 19 vuotta kestäneen reissun jälkeen, Urho Kekkosen aikana. Lahtisen tarinakin olisi aiheiden aihe.

Kirjan loppuosan nykyisistä valokuvista käy ilmi, etteivät venäläiset ole oikeastaan vieläkään löytäneet Taipaleen puolustajia ratkaisevalla tavalla tukenutta Kaarnajoen rannikkotykistöpatteristoa, jonka kuusituumaiset, alun alkaen vuoden 1897 malliset Canet-kanuunat sojottivat Suomenlahdelle uudelleen putkitettuina 1970-luvullakin.

Rantapyssyn veteraanien kertomuksia teoksessa ei ole, mutta Kaarnajoen merkitys ymmärretään.

Venäläiset vakoojat olivat kyllä selvittäneet uuden linnoituksen rakentamisen 1930-luvulla, mutta spioonit ammuttiin Stalinin puhdistuksissa ja tieto hukkui. Onneksi, sanovat Taipaleen taistelijoiden perilliset.