Kimmo Sorko, työryhmä – Kiviniemen lukko. Talvisodan Jalkaväkirykmentti 24 ja Kenttätykistörykmentti 8.

Kiviniemen lukko. Talvisodan Jalkaväkirykmentti 24 ja Kenttätykistörykmentti 8.

Puna-armeijan sotilaat kiipeilivät ponttooneistaan tai räjäytetyn rautatiesillan romujen kautta hyökkäykseen Vuoksen Kiviniemen kosken kohdalla puolustautuvia eteläpohjalaisia reserviläisjoukkoja vastaan joulukuun alkupäivinä 1939. Sitkeimmät tunkeutujat linnoittautuivat Mustosen autokorjaamon kellariin, jonka seinät ovat edelleen pystyssä.

Nyt niiden varaan näyttää nousevan vaurastuneen venäläisen sukupolven uudisrakennus.

Useita näyttäviä ja tarkkoja sotahistorian teoksia alan harrastajista koostuvan pyyteettömän porukan tukemana kirjoittaneen Kimmo Sorkon nimeä kantavan Kiviniemen lukko -järkäleen kuvausten keskipisteenä on tuo kellarinloukko, josta kiipesi loppujen lopuksi antautumaan 24 likaista ja nälkäistä toveria. Kellarissa haisivat ulosteet ja mätä. Linnoittautujat olivat järsineet kokonaisen lehmän suihinsa selkärankaa myöten.

Kellarisotilaita oli yritetty häätää jopa suomalaistykkien suorasuuntaustulella, mutta maan tasalla olevista ikkunoista oli lentänyt tappava luotiryöppy. Henkensä menetti muiden muassa suomalaisen 8. divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Niilo Sahlgren, liian innokas tähystäjä.

Epäonnistumisten jälkeen hyökkääjät vaihtoivat iskujensa painopistettä ja Kiviniemen alueella siirryttiin jonkinlaiseen asemasotaan. Näytti siltä. että sodan onnetar oli suosinut Alavuden taistelijoita sijoittamalla heidät suhteellisen rauhalliselle rintamaosuudelle.

Sitten elämän ja kuoleman arpaa heitettiin uudelleen. Alavuden ja Peräseinäjoen miehistä koostuva 24. rykmentin kolmas pataljoona komennettiin Vuosalmella, Äyräpään kirkon maastossa tulvivaa punaisen armeijan massahyökkäystä vastaan. Muutamassa päivässä tuo yksi pataljoona kärsi tappiot, joiden miesmenetykset muodostavat kaksi kolmannesta koko rykmentin uhreista.

JR 24 kärsi talvisodassa 145 kaatuneen tappiot.

Kimmo Sorkon ja hänen kumppaniensa yhteistyönä syntyneet sotahistorialliset teokset ovat löytäneet muotonsa jo monta komeaa nidettä ennen Kiviniemen lukon ilmestymistä. Kirjat ovat isoja, paksuja ja hienosti kuvitettuja.

Niissä on selkokielinen, viimeisiä lähdeselvityksiä vastaava yleiskuvaus kohdealueen sotatapahtumista, valikoima otteita sotapäiväkirjoista, veteraanien muisteluja ja kaatuneiden luettelot. Kokonaisuus vastaa hyvin niihin kysymyksiin, joita suomalaisissa perheissä edelleenkin sodan tapahtumista esitetään.

Lukemisen jälkeen tiedetään, mitä isä, vaari tai isoukki siellä sodassa oikeastaan teki. Nämä miehethän eivät yleisen käsityksen mukaan halunneet kertoa jälkeläisilleen sodasta.

Muistelmaosuus osoittaa, että tuo väite hiljaisuudesta ei ole kaikilta osiltaan totta. Pohjanmaalla, jossa maanpuolustushenki elää kenties poikkeuksellisen vahvasti, muistikertomuksia julkaistiin sanomalehdissä ja joulujulkaisuissa. Sorkon ja hänen työryhmänsä laatimissa teoksissa on myös lainauksia lehdestä nimeltä Kansa taisteli, miehet kertovat, josta on tullut aikojen saatossa historian lähde.

Aikoinaan näille jutuille hymyilivät myös sodan nähneet kollegat. Edesmennyt ystävä, Kalevan toimittajana eläkkeelle siirtynyt reservin majuri Esko Saajoranta lausahti: ”Muistelu on tärkeää terapiaa.”

Sorkon työryhmän perusteellinen ote näkyy niissä reissuissa, joita menneen selvittäjät ovat tehneet entisille taistelupaikoille Venäjän valtaamalle alueelle. Tuloksena on ollut tekstin lisäksi paljon mielenkiintoisia kuvia, joissa välähtää vielä muuan bolshevikkien vallan omituisimmista piirteistä.

Voittoisa Neuvostoliitto halusi hävittää porvarien historian viimeistä hautakiveä myöten. Samalla se tuli tuhonneeksi omien kansalaistensa oikeuden menneisyyteen.

Kiviniemen kirjassa vastustajaa ei aliarvioida eikä syyllistetä. Tekijät ovat löytäneet rajan takaa yhteistyökumppaneita, joiden tuki näkyy teoksessa mm. loistavina ilmakuvina vanhoista taistelupaikoista. Myös monilla nuorillakin venäläisillä on tarve etsiä tietoja sodasta, jota ei kuulemma koskaan käytykään.

Tällainen venäläisen sotahistorian palauttaja on vuonna 1977 Leningradissa syntynyt tutkija Bair Iringheev, joka on antanut Kiviniemen kirjaajille omaa materiaaliaan käytettäväksi korvauksetta.

Edes joidenkin historiatyöryhmän jäsenten nimien mainitseminen on lehtiarviossakin paikallaan: keskisuomalaisia ovat Sorkon lisäksi Sakari Isosomppi ja Mikko Strang. Raimo Nissinen on kotoisin Peräseinäjoelta ja Raimo Kallioniemi Kuortaneelta.

Ilman innostusta ja palkatonta vapaaehtoistyötä Sorkon nimiin merkittyjen sotahistorian teosten sarja tuskin olisi mahdollinenkaan, ja tämä periaate pätee myös markkinointiin ja myyntiin.

Kansallisesti näiden historian puurtajien työ on sen verran tärkeää, että tulokset pitäisi huomioida jos ei apurahoin niin ainakin prenikkoina. Tulevaisuus on niiden, joilla on menneisyys hallinnassaan, ja tasapuolisen sotahistorian kirjoittamien on rauhantyötä.

Toivoa voi, että Sorkon ja työryhmän tutkimusmatka yltäisi jonain vuonna Summaan ja Lähteen lohkolle saakka. Siellä puolustajat eivät antaneet periksi vaan vaihtomiehet. Kokonaiset satahämäläiset pitäjät kuolivat.