Kirja-arvio: Aateveljien karmea kohtalo – Ossi Kamppisen tietokirja antaa äänen terrorin kokeneille Neuvosto-Karjalan suomalaisille

Ossi Kamppinen
Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat.
Docendo 2019. 314 s.

 

Neuvosto-Karjalan suomalaisvaiheeseen perehtyneen historian harrastajan Ossi Kamppisen tietokirja on sivistävää jatketta useammallekin viime vuosina samasta aiheesta julkaistulle teokselle ja fiktiolle. Jos on lukenut vaikkapa Antti Tuurin romaanin Ikitie ja nähnyt AJ Annilan samannimisen elokuvan, Kamppisen kirjasta löytyy tuttuja yhtymäkohtia, vaikkapa Aunuksen pelloille suomalaisten pystyttämän Säde-kommuunin historiasta.

Suomalaiset tulivat Neuvosto-Karjalaan monessa vaiheessa ja monella tavalla: ensin vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen punapakolaisina, sitten 1920–30-luvulla sekä lamavuosina Amerikan ja Kanadan suomalaisina rakentamaan sosialismia, mutta myös rajaloikkareina ja Lapuan liikkeen muiluttamina vasemmistolaisina aivan 1930-luvun alussa.

Heidän lukumääränsä nousi kymmeniin tuhansiin, mutta silti he muodostivat vain pienen mutta poliittisesti ja kulttuurisesti erittäin aktiivisen vähemmistön Neuvosto-Karjalassa. Heidän roolinsa on esitelty hyvin myös tutkimuskirjallisuudessa kuten Markku Kangaspuron väitöskirjassa Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta vuodelta 2000.

Kamppinen on silti kerännyt Palkkana pelko ja kuolema -kirjaansa paljon uutta tietoa suomalaisten kohtalosta 1920–30-luvuilla. Hän on etsinyt materiaalia myös haastattelemalla vielä elossa olleita, jopa Säde-kommuunin kokeneita. Kamppinen keskittyy pääosin mielenkiintoisiin yksilötason kohtaloihin eikä niinkään nimimiesten kuten Edward Gyllingin tai Kustaa Rovion politikointiin.

Neuvosto-Karjalan suomalaiset olivat paitsi aatteellisesti innostuneita sosialismista, myös useimmiten rivakoita työmiehiä ja naisia. He toivat esimerkiksi Amerikasta uusia työvälineitä ja menetelmiä metsä-, maatalous- ja rakennustöihin. Heitä kadehdittiinkin, sillä rapakon takaa saapuneilla oli mukanaan dollareita, jopa autoja ja traktoreitakin.

Petroskoin lähistöllä sijainneet Matroosa ja Vilga olivat vilkkaita metsätyökyliä. Vapaa-aika oli täynnä urheilu- ja kulttuuriharrastuksia ja isompien paikkakuntien klubeilla soi jopa jazz.

Ragnar Rusko loi paljolti tyhjästä Karjalan Kansallisen suomalaisteatterin, Petroskoissa Kirja-kustantamon julkaisema kirjallisuus oli voittopuolisesti suomenkielistä ja muuan Robert Lynn valmensi Neuvosto-Karjalaan koko neuvostomaan parhaan baseball-joukkueen.

Vaikka suomalaisten, karjalaisten ja venäläisten keskinäissuhteet olivat päällisin puolin kunnossa, pinnan alla oli paljon kyräilyä, kun pieni punasuomalaisjoukko johti koko laajaa Karjalanmaata Petroskoista käsin. Suomi pärjäsi kielenä venäjän ohella, karjala jäi kolmossijalle.

Lopputuloksena ja palkkana oli sitten pelko ja kuolema, syytökset “nationalismista”, “vakoilusta” ja “yhteyksistä valkosuomalaisiin” sekä terrorin aalto, joka alkoi kiihtyä jo 1930-luvun puolivälissä.

Huipentuma oli Suuri terrori 1937–38. Pidätykset ja teloitukset olivat mielivaltaisia ja sattumanvaraisia. Kuka vain saattoi löytää itsensä ensin “troikan” mustista listoista, sitten Siperian vankijunasta tai Sandarmohin tai Krasnyi Borin hiekkakuopan reunalta, teloitusryhmän edestä.

Kamppinen lainaa teoksessaan kirjailija-runoilija-teatterimies Ragnar Ruskon viimeistä kirjettä O.W. Kuusiselle. Se on päivätty 10.1.1938 “matkalla Habarovskiin”, siis vankileirille.

Kirje on paljonpuhuva dokumentti. Siitä käy ilmi, ettei Ruskokaan voi ymmärtää, mistä on kysymys, mutta hän tajuaa hyvin, mikä valtava valhe on päässyt vallalle koko yhteiskunnassa. Hän ei suoranaisesti pyydä Kuusiselta mitään apua tai toimia, mutta kirjoittaa: “Minä pyydän paljastamaan valheen”. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Kuusinen vaikeni ja suojeli itseään kuten niin monet muutkin.

Ragnar Rusko (1898–1939) kirjoitti runossaan Punainen maa: ”Punainen maa / Sä olit orjain mieliuni yössä, / kun riiston ruoska selkänahkaa söi. / Punainen maa. Sua haaveiltihin työssä, / kun tuli räiskyi, rauta kipinöi. / Sä annoit voimaa, kestämisen mahdin...”

Runoilija koki kohtalonsa tiettävästi jossakin Kaukoidässä. Hänen – kuten tuhansien Karjalassa teloitettujen – hautapaikkaa ei tunneta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .