Kirja-arvio: Akateeminen pölyhiukkanen maailmanpyörässä – Maria Katajavuori pistää itsensä likoon elonkehän salaisuuksien selvittämiseksi

Maria Katajavuori

Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle.

Atena 2018. 468 s.

Biologi, ekologi ja ympäristöaktiivi Maria Katajavuoren (s. 1993) esikoiskirja käsittelee elämää maapallolla. Varmaotteisuus, valtava tietomäärä ja kerronnan tragikoominen draivi tekevät lukukokemuksesta elämyksellisen ja rankan oppitunnin. Katajavuori ei heitä kehiin mitään käymättä asiaa läpi juurta jaksaen.

Teos alkaa solutasolla, eri eliölajien molekyyleistä ja etenee ihmisen toimintaan kautta aikain. Pääteema on organismien vanheneminen. Eräs meduusalaji voi palata muodoltaan vauvameduusaksi ja sahata edestakaisin kehityksessään. Ikuinen nuoruus ei onnistu sitä tietoisimmin havittelevalta otukselta, ihmiseltä.

Solunjakautuminen vie olennot kohti loppua, kun kromosomien päät, telomeerit, rapistuvat. Katajavuori kirjoittaa itsensä mukaan draamaan: ”Kun synnyin, olin jo aloittanut kuolemisen.” Elonkehän mittakaavassa tekijä pitää itseään pölyhiukkasena.

Ihmisyyden perusta on biologiassa ja kulttuurissa. Näistä muodostuu absurdi kaksoiskierre, joka saa ihmisen ikään kuin tavoittelemaan itsetuhoa. Katajavuori vetää linjan darwinismista uusliberalismiin. Kirjassa puhutaan evoluutiosta, entropiasta ja itsekkyydestä, ei empatiasta.

Organismit haalivat itselleen elintilaa ja hyvinvointia. Kun maanviljelijät karkottivat tieltään metsästäjä-keräilijät, muut nomadit ja ylipäätään alkuperäiskansat, alkoi valloittajaihmisten populaatioiden kasvu, ja maapallosta tuli tragediakenttä. Fossiilisten polttoaineiden käyttö, turvetuotanto ja tehomaatalous kertovat ihmisen likinäköisyydestä suhteessa tulevaisuuteen, ja niinpä ilmastonmuutos on jo täällä.

Maailma muuttuu kaatopaikaksi myös suunnitellun vanhenemisen takia. Esineisiin tehdään heikkoja osia, joiden petettyä kapinetta ei voi tai kannata korjauttaa. Vekottimista yhtenään ilmestyvät uusitut versiot saavat monet heittämään vanhat ehjät pois.

Kilahtaneen talouskoneiston tuhokustannukset kuormittavat maapalloa, eikä vähiten siksi, että suuryhtiöt ovat taitavia irrottautumaan jätevastuusta. Katajavuori marssittaa tekstiin eettisesti arveluttavia laitevalmistajia, harhaanjohtavaa mainontaa ja lyhytikäisiä vempaimia, omasta mystisesti romahtaneesta leivänpaahtimestaan alkaen.

Rationaaliseen ja intentionaaliseen toimintaan periaatteessa kykenevä ihminen riehuu maailmassa vailla järjen häivää ja huolta huomisesta.

Yhtenä tuhokäyttäytymisen syynä Katajavuori tarkastelee niin sanottua yhteismaiden tragediaa. Valloittajaihminen ei välitä huolehtia kolonialismilla kuihdutetuista maista eikä meristä; ilmakehästä huolehtiminen ei tunnu kuuluvan kenellekään. Kun yksi taho ei siivoa jälkiään, ei sitten toinenkaan, ja niin edelleen.

Tuhoanalogioista kiinnostavimpia on sanikkaiden tarina, nykyisten saniaisten jättiläismäiset sukulaiset, puut, jotka ajoivat itsensä kadotukseen oman ahnaan elinkiertonsa hurmiossa. Jotain samaa on sopuleissakin, mutta ne ilmaantuvat uudestaan jonnekin, kun katoavat nälissään jostain. Resurssien tehotuhlaaminen on vaarallista kaikille olennoille.

Kirjailijan nuoruus, teoksen tietoperustainen näkemyksellisyys ja valtava lähdeaineisto hämmästyttävät. Toivottavasti kirja innostaa lukijoita ympäristötalkoisiin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .