Kirja-arvio: Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani on sinfonisen moniääninen ja hallittu

Ahokumpu kirjoittaa suurista teemoista alleviivaamatta

Anna-Liisa Ahokumpu

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018. 175 s.

Anna-Liisa Ahokummun (s. 1984) esikoisromaanin alussa kirjan päähenkilö ja minäkertoja Max Halma hautaa äitinsä Silvian heinäkuussa 1982. Maxin lisäksi hautajaisissa on pappi, suntio ja arkkua kantavat hautausmaan kesätyöntekijät. Silvia on elänyt yksinäisesti, ja Max on toisaalla toiminut biologina, saanut tyttären ja eronnut vaimostaan.

Kun Max järjestelee äidin kuoleman jälkeen tämän kotia, Maxin lapsuudenkotia, hän löytää harvinaiselta vaikuttavan perhosen, jonka äiti on koettanut asetella alustalle perhoskeräilijöiden tapaan. Max hämmästyy ja innostuu. Perhonen on kuin proustilainen Madeleine-leivos, se herättää Maxin mieleen hänen siihenastisen elämänsä, joka on kovin aukkoinen.

Kertomuksen runkona on isättömyys. Kirjan alussa saadaan tietää, että vuonna 1941 Silvia oli raskaana saksalaiselle sotilaalle. Max on tiettävästi lentäjä Erik Stanislauksen poika.

Sodan aikana, saati Lapin sodan jälkeen, ei ollut helppoa olla saksalaissotilaan aikaansaannos. Häpeä on yksi Maxin kokeman isättömyyden tunnemerkki. Silvia purki ongelmiaan vieroksumalla poikaansa ja inhoamalla tämän perhoskokoelmia. Niinpä äidin pöydältä löytyvä perhonen on arvoitus.

Romaanin nimi – Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa – viittaa myös sen lukujakoon. Vasta luku kymmenen, ”Kymmenes sinfonia”, on kauttaaltaan musiikkia. Siinä saksalainen Viktor Stanislaus esittää Hampurissa vuoden 1983 marraskuussa 1940-luvulla säveltämänsä teoksen Kolmetoista sinfoniaa, reilut kolme tuntia pianolle hidasta minimalismia ja räjähtäviä iskuja. Stanislauksen käytössä sana sinfonia on sävellys yhdelle soittimelle, josta on moneksi.

Romaani on monenlaisten tekstiainesten kooste, sinfonista moniäänisyyttä; tekstien maailmassa puhutaan bahtinilaisesta polyfoniasta.

Maxin minäkertojuuden lisäksi teoksessa on eläytyvä ulkopuolinen kertoja, Viktorin nekrologi hampurilaisessa lehdessä keväällä 1984, Erikin päiväkirjaa sota-ajalta, Maxin kirjeenvaihtoa ja Oulun maakunta-arkiston aineistoja, fiktion tarpeisiin kuviteltuja, sen kaltaisia, jollaisia voisi olla.

Isän mysteeri on dekkarimainen prosessi, jonka ympärillä lepattavat sodan traumat ja surulliset kohtalot. Kun tutkimukset johdattavat Maxin yhteyteen Viktorin kanssa, tämän liikehdintä flyygelin äärellä, Erikin lennot Lapin taivaalla ja äidin perhonen muodostavat kuvion, josta Maxin on löydettävä ratkaisu.

Ahokumpu kirjoittaa suurista teemoista alleviivaamatta. Kirjan tunnelma on haikea, eikä se riemun puolelle rävähdä. Romaani on hallittu esikoisteos.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.