Kirja-arvio: Anna Malisen kalevalainen fantasia on nykyajassa kiinnostava lajin ja tyylin löytöretki

Anna Malinen

Hämärikkö

Aarni 2018. 224 s.

Anna Malisen esikoisromaanilla on yhtenä merkittävänä kertojanaan puinen jumala; pölkky, joka ei osaa puhua mutta jonka visuaalinen silmä on ajatuksiltaan kerkeä.

Erikoislaatuinen kirja on myyttisen kansanperinteen ”kehräämistä”. Värttinällä on kuin kynän tehtävä. Havainnot ovat sanoja, ja sanat runollista käsityötä. Folkloristisesti tietävä ja taitava kuvaus on kirjava tapausten ja henkilöiden atlas.

Malinen yhdistää kalevalaiset sanonnat ja loitsut kuitenkin niin, että visionäärisyys on juonta oleellisempi.

Pääosassa on Tytti, Kantelettaren kaimaa muistuttava, mutta ennen muuta moninaisesti naisen asemaa havainnoiva ison sisarusparven ainoa tytär. Jo kolmiöisenä hän tipahtaa reestä ja unohtuu lumeen kadoten kuin metsän hämärikköön sulautuva talvenpeitto, joka alkaa asustaa monessa paikassa ja ajassa.

Äitinsä Pohjan akan kaipaama Tytti on tunnetta ja luontoa koko ihminen. Syntyy, katoaa, palaa, niin kuin talvi ja kylmyys – vedenpohjaan uivien syyskalojen ja keväällä saapuvien joutsenien sisar.

Kalevalaiset hahmot ovat tekemisissä perinteen ja ajattomuuden ja siis samoin nykyajan kanssa. Kaukaiset polut muuttuvat myös kaduiksi, metsä puistoksi.

Metsän tytti, mielineito, Kiputytti, Hyinen tytti kantaa kuin lapsuuden turvanaan jääpalaa, joka hiljalleen myös sulaa. Kevääntulo rinnastuu uudestisyntymiseen. Kun Tytti kaipaa lämmintä; aurinkoa ja kiuasta, hän loihtii jään vedeksi myös hiljaisella itkulla.

Tapahtumien käänteet eivät vaikuta niin oleelliselta kuin metsän hiljaa vaihtuva vuorokausi, eritoten päivän kääntyminen illaksi, sininen tovi, hämärikön hetki.

Unien, loitsujen, manausten, runollisesti virtaavien kansansanontojen osuudet sulautuvat luontokuvastoon kauniisti ja runollisesti. Samalla Tytti on juuri niin inhimillisen luonnollisesti eksyksissä kuin erämaan tai kaupungin keskellä voi olla.

Hyvä on hänen silloin juurtua puuksi ja seurata tapahtumia ikään kuin vaivihkaa metsättärenä, jota luonnonjumalat tarkkailevat. Sanat ilmaantuvat kuin vilu ja tuulenhenki, joka aina voi kääntyä toiseen ilmaan ja suuntaan, aistimusten mukaan.

Sadun myyttien tapaan Tytti liikkuu jatkuvasti uniin ja alitajuisiin, kuten porteille, portaille, oville, kynnyksille ja huoneisiin, jotka tuottavat fantasiaa tunteiden ja näkyjen sävyttämään kerrontaan.

Mies Tytin vastapuolena omaa tietoa, jonka sitten nopeastikin kadottaa. Tytin ajatuksilla taas on tiedostamattomampi luonto. Jos hän toivoo perhettä, kuinka hän siihen juurtuisi, hengetär, luonnotar ja juuri tämän osansa niin ilossa kuin surussakin aavistajatar.

Luonto on elossa, ylisessä, alisessa, joutsenineen, kaloineen, monine eläimineen. Lämpöä kohti kulkiessaan Tytti odottaa kevättä kuin metsä. Poimii jokaisen löytämänsä tuskan ja vaivan kuin valoa luoden, luonnostaan, tietämättä miksi tekee niin.

Mutta kun viimeinen kipu on noukittu ja joutsenet lähteneet, hän hyväksyy kylmyyden ja tietää lintujen keväällä palatessaan olevan valkeita.

”Silloin kaikki alkaa alusta, syntyy uudelleen, silloin mikä tahansa on taas mahdollista.”

Juhani Ahon kuvaus ”hämärikkö”-ilmaisusta vastaa Malisen kirjan tunnelmaan:

”Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.”

Juuri sillä tavalla lukija voi Tytin kanssa vaeltaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .