Kirja-arvio: Anssi Kela -kirjan valokuvat näyttävät, mitä on olla viihdetaiteilija 2010-luvulla

Jean Ramsay ja Kalle Björklid

Anssi Kela kosketusetäisyydellä

Docendo 2017. 208 s.

Anssi Kelasta kertovan kirjan parasta antia on Kalle Björklidin valokuvitus. Björklidin muutama nappilaukaus dokumentoi, mitä on olla suomalainen viihdetaiteilija 2010-luvulla. Se on älykännykän tuijottelua loisteputkivalaistussa takahuoneessa, kertakäyttöisiä kahvikuppeja ja muovisia vesipulloja, salin pimeydessä loistavia älypuhelimia, selkänsä artistille kääntäviä katsojia, jotka ottavat someen keikkaselfieitä.

Kelassa kiinnostavaa on hahmon ristiriitaisuus. Absolutistina ex-gospel-muusikkona hän tuntuu janoavan Suomen kansalta sitä suosiota ja arvostusta, joka on perinteisesti varattu rakastettaville rentuille, Pate Mustajärven ja Martti Syrjän tyyppisille, tekemisiään romantisoimattomille rokkiduunareille, Juice Leskisen ja Pekka Myllykosken kaltaisille fiksuille esidokaajille.

Puhumisissaan maneroituneen Olli Lindholmin lailla Kelan haastattelujen lukeminen käy työstä, kun aina palataan isän kuolemaan, nuoruudenbändi Pekka ja Suden kariutumiseen ja uran pohjakosketukseen ennen Levoton tyttö -hittiä. Näiden varaan rakentuvaa dramatiikkaa ei Jean Ramsaylläkään ole kirjassaan varaa jättää käyttämättä.

Kela on aina liittänyt itsensä mielellään Bruce Springsteenin ja Neil Youngin kaltaisiin tekijöihin, jotka hylkäsivät ulkomusiikilliset seikat jo 70-luvulla ja ovat keskittyneet musiikinteossa musiikkiin.

Toisaalta Kela tuntuu panevan kirjassa paljon arvoa sille, mitä hänellä on päällään, kuinka suosiota on saatava lisää kasarinostalgiaan vetoamalla ja kuinka ura on nostettava stadionsarjaan.

Jean Ramsay antaa tekstissään ymmärtää, että hänet on pyydetty kirjoitustehtävään, mikä selittää kohteliaan tilaustyön maun. Ramsay on roolipelissä mukana ja kirjoittaa lennokkaasti kaivamalla rinnastuksia antiikin taruista, Michelangelon Aatamin luomisesta ja sähkökitaroista Excalibur-miekkoina. Onneksi Anssi Kelan leppoisa huumori ja itseironia palauttavat tekstin säännöllisesti lähemmäksi maan pintaa.

– Oon kuitenkin aina saanu kokea kollegoilta kunnioitusta ja arvostusta muusikkona. Vaikkei mua välttämättä koskaan kanonisoida Suureksi Suomalaiseksi Lauluntekijäksi, niin myönnetään silti, että on jonkinlaista pätevyyttä tähän toimeen, hän kertoo Ramsaylle.

Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.