Kirja-arvio: Antti Hurskaisen esseissä vähäpätöiset asiat tulevat lähelle lukijankin ihoa

Avoin ajatus tai ilmaan jäävä haju, sellaista Hurskaiselta vielä joskus odottaisi.

Antti Hurskainen

Suru ei toimi

Siltala 2018. 206 s.

Antti Hurskaisen tuorein esseeteos uppoutuu takakannen mukaan ongelmiin, ”joita olisi järkevintä vähätellä”. Johdantoesseessään Hurskainen sanoo taistelevansa tuhahdusta vastaa. Ääntä, joka pääsee sen sortin ajattelijoiden sieraimista, jotka vähättelevät kanssaeläjien ongelmia hamaan loppuun saakka. Koska Afrikasta löytyy aina lapsia, joilla menee huonommin ja sitä paitsi kotoisissa oloissakin korjaamisen varaa on.

Tuo tuhahdus on tuttu. Sen aistii kaukaa, se on kommentti, joka koskee. Hurskaisen esseissä vähäpätöiset ongelmat tulevat henkilökohtaisella tasolla lähelle ihoa. Johtuneeko se sukupolvikokemuksesta vai pohjoiskarjalaisen tai itäsuomalaisen elämismaailman vaikutuksista, joita molemmilla meillä on.

Hurskainen kirjoittaa edelleen subjektiivisesti siitä, mistä tietää. Samaistuminen on väistämätöntä.

Esseistin mieli on täynnä tietoa ja analyyttistä pelisilmää, tajua temaattisille laajennuksille ja holistiselle hahmottamiselle. Itse sen sijaan jään kiinni yksittäisiin ajatuksiin ja teutaroin niissä.

Kohtuujuomista ja suomalaista juomatapaa problematisoivassa Alkoholiongelma-esseessä Hurskainen kuvaa Pentti Saarikosken tunnustuksellisten juopotteluteosten Aika Prahassa ja Kirje vaimolleni ”lilluvan” alkoholissa sen sijaan, että todella käsittelisivät sitä. Saarikoski on alkoholin orja ja siksi pelkkää alkoholikliseetä.

Mikään ei Hurskaisen mukaan ole väsyttävämpää kuin Saarikosken saarikoskimaisuus – kaava, jota liian moni kulttuuriradikaali, kirjallinen renttu ja kohti aikuisuutta päristelevä liki kolmekymppinen jehu toistaa edelleen kuuluakseen suurten joukkoon. Sen helppous ja muka-radikaalimaisuus on ryvettynyt jo aikoja sitten, ajattelen myös minä.

Hurskainen argumentoi ajatuksiani esseissään suuren ajattelijan elkein ja hurjin tietomäärin. Voin vain vaikuttua.

Samaistun myös Hurskaisen melun poetiikkaan. Lisää melua Helsinkiin -esseessä ongelma on kylämäinen, pienten inhimillisten ja selkeästi erotettavien elämänäänien tunnistettavuus, ei kaupunkiäänten kakofonia, joka rauhoittaa ja tarjoaa pommisuojan samalla tavalla kuin maaseudun hiljaisuus. Ihmiset – kukaan ei halua kuulla teistä enempää kuin on pakko.

Esseiden teemat ja sisällöt, sivujuonteineen ja lennokkaine aiherinnasteluineen ovat inspiroivaa luettavaa. Esseiden muodosta, saman teknisen kerrontatavan toistumisesta (huhuu, Pentti Saarikoski) en niinkään vaikutu.

Kaava on suljettu ympyrä: aloitetaan aiheella yksi, hypätään ilman aasin siltaa aiheisiin kaksi ja kolme, liu’utaan kohti synteesiä, joka tapahtuu usein alkuun, aiheeseen yksi palaten. Johdonmukaista, mutta kliinistä ja tylsää. Toistuva muoto tekee lukukokemuksesta ennalta arvattavaa: alkuun tässä palataan ja osat loksautellaan kohdilleen.

Avoin ajatus tai ilmaan jäävä haju, sellaista Hurskaiselta vielä joskus odottaisi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.