Kirja-arvio: Balettitytön raskas tie keveyteen

Baletin voi jättää, mutta se ei jätä sinua, Raisa Jäntin kokoelmasta heijastuu.

Raisa Jäntti

Grand Plié

Puru-kollektiivi 2018. 104 s.

Journalisti Malcolm Gladwell on kehittänyt säännön, jonka mukaan valitsemallaan alalla huipulle päästäkseen on harjoiteltava 10 000 tuntia. Sääntö on kyseenalainen yleistys, mutta esimerkiksi baletin kaltaisessa lajissa jo lapsena tehty raskas ja pitkäjänteinen työ lienee ainoa tie menestykseen.

Kuvataidekriitikko Raisa Jäntin toinen runokokoelma Grand Plié tarjoaa harvinaisen kurkistusaukon numeroiden taakse, siihen todellisuuteen, jossa nuoret ballerinat askelkuvioitaan harjoittelevat.

Kirjasta on poistettu kaikki se kevyt, kaunis ja ilmavan esteettinen, jonka satunnainen katsoja balettiin yhdistää. Grand Plié näyttää, mikä määrä murskattuja niveliä on saavutetun keveyden taustalla.

Äänessä on me-muodossa puhuva kollektiivi tyttöjä, jotka elävät ja hengittävät lajia, asuvat kommuunissa kuin yhteiskunnan ulkopuolella, kilpailevat peilin kanssa ja laskevat kylkiluitaan. Yleensä ei syödä juuri mitään, välillä ratketaan ahmimaan. Irralliset pilkut ja muut välimerkit rytmittävät säkeitä ja luovat kuvan omalakisesta todellisuudesta, hallitusta kaaoksesta.

Jäntin ensimmäinen teos Läpilyöntikipu kuvasi taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta voimakkaan temaattisesti, performanssissaan avomerelle kadonneen hollantilaisen Bas Jan Aderin kautta – kuinka taide tappaa, mutta voi myös pelastaa. Tanssi oli moniaalle haroneen kokoelman yksi ulottuvuus, nyt fokus on kokonaan siinä.

Jäntti pääsee aiheeseensa harvinaisen syvälle, ja havainnot esimerkiksi kivun sietämisen, myötä- ja itsetunnon välisestä suhteesta säteilevät kauas tanssimaailman rajojen yli: ”Emme tunne empatiaa: jos kehen tahansa sattuu, se on sama kuin sattuisi/ meihin itseemme, / eikä se että sattuu meihin itseemme/ ole yhtään mitään.”

Rajattu aihe on myös kirjan heikkous: välillä tuntuu, että sen viisitoista lukua voisi yhtä hyvin kirjoittaa kertovaksi proosaksi. Lyriikan mahdollistamat irtiotot ja kielelliset piruetit puuttuvat, vaikka näkökulma vaihtuukin välillä kiehtovasti. Ikääntynyt runominä näkee bussissa balettityttöjä ja äkkiä ”tanssi tulee kysymättä ja halaa”. Baletin voi jättää, mutta se ei jätä sinua.