Kirja-arvio: Eeva Rohaksen ihmissuhderomaanissa on voimakas lataus

Eeva Rohas

Raivo

Otava 2018. 270 s.

”Tiedäthän sinä, että on vain yksi, jota voit rakastaa ehdoitta? Vain yksi, jonka sinä voit pelastaa?” Liisa kuiskaa kollegalleen Tuulille, unkarin kieleen erikoistuneelle kääntäjälle Eeva Rohaksen (s. 1982) romaanin Raivo ensimmäisessä luvussa.

Tuuli, hänen alle kouluikäinen tyttärensä Luna ja alkoholistien terapiaryhmässä käyvä Elena ovat henkilöt, joiden näkökulmasta Raivon tarina kerrotaan. Romaanin nykyhetkessä Tuuli on eronnut alkoholiongelmaisesta miehestään Iljasta; takaumissa kuvataan suhteen alkua.

Hitaasti kiihdyttävä Raivo kietoo henkilönsä ja tihenee loppua kohti kuin klassinen skandinaavinen kamarinäytelmä, johon Unkariin sijoittuvat kohdat tuovat sopivan keskieurooppalaisen boordin.

Romaanin alkoholistit eivät ole vuosikymmeniä etanolissa marinoituneita ammattilaisdeekuja vaan kypsymättömiä impulsiivikkoja, jotka oirehtivat henkisiä vaikeuksiaan juomalla. Päihdeongelmat satuttavat aina eniten läheisiä – ja siitä Raivossa on (ihmissuhteiden valtapelin lisäksi) kyse.

Turhan tuttu suomalainen tarina? Kyllä. Mutta Raivo onnistuu artikuloimaan yleisen tapauksen salaseuraisen yksityisesti.

Vanhoina huonoina aikoina Raivon todellisuuskuvaa olisi voinut helposti syyttää pikkuporvarillisuudesta. Sen henkilöillä on liikakansoittuneen planeetan jokapäiväisiin sotiin ja ekokatastrofaalisuuteen suhteutettuna mikroskooppiset murheensa, joiden syiksi osoitetaan lähinnä suhteita vanhempiin sen syvemmin asiaa kaivelematta. Heitä ei nähdä kapitalistisen yhteiskunnan vieraannuttamina vaan pikemmin langenneina kuin se olisi sisäänkirjoitettu ihmisyyteen.

Ajankohtaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä vuoden tai useamman jälkijunassa tuputtavasta säännönmukaisesta tendenssikirjallisuudesta poiketen epäpoliittinen Raivo tarjoaa lukijalle koskettavan ja toiveikkaan kertomuksen. Romaani vaikuttaa allekirjoittavan Paavali Tarsolaisen Ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille ilmaiseman sanoman uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Älkää peljätkö! Raivo ei ole uskonnollinen romaani, vaikkakin sen metafyysisessä perustassa leijuu kummalliselta tuntuva AA-henki.

Eräs sana Raivossa pistää silmään: nimittäin ”nimittäin”. Jos Pertti ”Spede” Pasasen omimaa adverbia käyttäisi vain Luna osana lapsen puutteellista ja erikoisesti painottunutta sanavarastoa, lukijan kielitutka ei hälyttäisi. Nyt jokainen kerronnan kolmesta fokalisoijasta käyttää tuota sanaa.

Mikään perimaneeri ei kuitenkaan ole kyseessä. Rohaksen aiemmissa teoksissa, novellikokoelmassa Keltaiset tyypit (2010) ja romaanissa Syvä pää (2012), nimittäin-sana ei esiinny kertaakaan.

Raivossa on luonnollisesti joitain samoja aiheita ja teemoja kuin Keltaisissa tyypeissä ja Syvässä päässä. Tällä kertaa fiktion maailma on pari piirua sisäistyneempi, mikä tekee kokonaisuudesta edeltäjiään persoonallisemman, voimakkaamman – yhdyssanalla sanoen edistysaskeleen.