Kirja-arvio: Ei se ole vain puhetta - Leonard Cohenin runoja valaisevat tummasti laulavat sydänlangat

Leonard Cohen

Liekki. Runoja ja otteita muistikirjoista.

Suom. Ville-Juhani Sutinen. Sammakko 2018. 288 s.

Kirjailijan, lauluntekijän ja laulajan Leonard Cohenin (1934–2016) postuumin runokirjan paatos muistuttaa jylhän ja herkän saarnaajan rukousta, rakkausveisua, kehtolaulua tai alamaailman reunamilla ripittäytyvän juopon tunnustusta. Sitä leimaavat tuska, suru ja paksuin viivoin hahmoteltujen omakuvapiirrosten alakulo. Samalla se hohtaa valoa, tahtoa ja elämänlikeisyyttä.

Lukijalle Cohen on niin paljon yhtä kuin levynsä, että Liekin teksti välittää ikään kuin ääneen tulkittuja säkeitä – kuulijakokemuksen. Cohenin matala, jotenkin majesteettinen puhelaulu kuuluu kirjan sivuilla.

Tämä korostaa upeiden levyjen merkitystä ja ehkä hieman supistaa Leonardin pojan Adam Cohenin todistusta, jonka mukaan ”kirjoittaminen oli hänen ainoa lohtunsa, hänen todellinen tarkoituksensa”.

Totta kyllä, Leonard aloitti uransa kirjailijana 1950-luvulla ja siirtyi laulajaksi vasta myöhemmin. Hän hioi yksittäisiä runojaan usein tavattoman kauan, vuosia.

Epäilemättä totta sekin, että kirjoittaminen oli koossapitävä voima; paitsi pakoa ja vapautumista psyykkisistä paineista myös tarkoitus sinänsä, ”mikään ei saa minua niin juopuneeksi ja vapahda minua kärsimyksestä…”

Liekin tekstit on koottu valtavasta pinosta säkeitä, proosakatkelmia ja merkintöjä vihkoista ja lapuista, joita Cohen ”mustasi” missä liikkuikin. Tätä kirjaa, tärkeää tavoitetta, hän ei ehtinyt viedä aivan loppuun.

Ville-Juhani Sutisen käännös tulkitsee Cohenia kuin elävä gramofoni. Soinnillisuus ja poljento tekevät monista mitallisista ja mitattomistakin runoista ja muistiinpanoista kuin laulusarjoja, luettavaa musiikkia. Muutamat erikoiset sanat (”Tylsyyteni jemman / vaihtaisin hatsiin sinua”) pikemmin kuin töksähtävät mukautuvat beatin välittömyyteen ja runojen hengitykseen.

Cohenin varsinkin myöhemmiltä vuosilta yhteiskuntakriittisen elämäkerran vastakkaisuuksiin kuuluvat yksinäisyys ja naissuhteet, päihteet ja uskonnollisuus sekä julkisuuden ja oman riittämättömyyden ristiriidat.

”Tein vakain aikein töitä / muttei se ollut taidetta. / Alakuloani sillä ruokin, / näin Jeesusta, luin Marxia. / No se sammui, pieni tuleni, / vaan kipinä kuolee kirkkaana. / Kerro messiaalle nuorelle / kuinka sydämelle käy.”

Runot ja merkinnät ovat vailla kronologiaa tai temaattista jatkumoa. Kokoelma on enemmän erillisten helmien kooste kuin yhtenäinen aarre. Mutta kirja välittää paljon siitä, mikä kanadalaiselle trubaduurille on ominaista, vapauttavinta ja vangitsevinta; runo-otsikon mukaan Pohjavirtausta.

Yksinäisyys, persoonan ja työn epäily, maine ja kärsimys, masennus ja häpeä kulkevat uomana ja erilaisissa runoilijarooleissa läpi teoksen.

Elämänvaiheita kirjautuu muun muassa elinpaikoista Kreikan Hydran-saarella ja buddhalaisessa vuoristoluostarissa Kaliforniassa. Ulkoisia miljöitä olennaisemmilta vaikuttavat sisäsyntyiset vaikutelmat.

Niiden yllä (”kuulen sen kohoavan mahdottomiin korkeuksiin”) ja alla (”me liljain lailla vajoamme”) – ja suoraan kirjoittajaa kohti (”vajoamme keskustaa kohti”) – häilyvät monet vastamotiivit. Niissä palavat valon ja pimeyden, rakkauden ja kuoleman, seksin ja synnin, yhteiskunnan ja väkivallan, muistojen ja nykyisyyden liekehtivät tunnot ja savuavat rauniot.

Cohenin runoissa on beatille ominaista henkilökohtaisuutta ja beatin rytmiä. Säkeistöittäin ikään kuin loitsivana toistuva soinnillisuus tuo edelleen mieleen muun muassa Lorcan, Bob Dylanin, symbolisimin, romantiikan ja Vanhan Testamentin.

Paradoksit, kuten konkreettisen rinnastuminen tyhjyyteen tai kärsimyksen ja nautinnon erottamattomuus viittaavat muun muassa zen-buddhalaisuuteen. Vastaavasti runoilija on kohdakkain Jumalan, kristinuskon ja erityisesti juutalaisuuden symbolien kanssa.

”Kun heräät paniikin tunteeseen / ja Paholainen on miltei saanut sinut / heittäytymään alas uskonnon jyrkänteeltä, / miksi et paneutuisi makuulle / jokapäiväisen elämäsi / raivoavan liikenteen eteen / ja jäisi joidenkin yksityiskohtien jyräämäksi”

Cohenin kolmen viimeisen albumin (Old Ideas, Popular Problems, You Want It Darker) lyriikat lisättynä elämänkumppani Anjani Thomasin Blue Alert -levyn runoilla ovat Liekin keskiössä. Niistä syntyy temaattisesti kirjan keskitetyin osa.

Sutisen säe- ja riimivariaatiot laulavat Cohenin hengessä. Lukija voi tekstin läpi tuntea levyteosten vastapoolit; artistin raskaan ja samalla syvän huimaavasti koskettavan tulkinnan ja myös keveänä taustalaulajineen kulkevan säestyksen.

”Taivaassa ei ole J-malaa / eikä Helvettiä alla maan, / suuri proffa kertoo sen / kaikkien tieteenalojen. / Mutta olen saanut kutsun, / ei syntinen kieltäytyä voi. / Se on kuin pelastusta. / Melkein kuin bluesia.” (Suosittuja ongelmia, Melkein kuin bluesia)

Ja edelleen jäähyväisalbumin nimilyriikassa Halusithan pimeää:

”On tarinassa rakastaja / vaan se sama tuttu satu on. / Soi kärsimyksen kehtolaulu / ja paradokseja taas syyttää voi. / Vaan niin sanoo pyhä kirja, / ei se ole vain puhetta. / Halusithan pimeää, / liekki niistetään.”

Laulun säkeistöjen viimeinen säe on levyllä muodossa ”We kill the flame”. ”Niistäminen” on tekstin ”miljoonista kynttilöistä” huolimatta muutoin sysitummassa yhteydessään ja vaikka itkuunkin assosioituvana hieman hupaisa ja outo. Niin halutessaan sitä voi perustella Cohenin viimeisiin kuuluvalla sähköpostilla 4.10.2016:

”Mutta me kasvatit sataman / saamme vapaasti valita / millä äänillä kerromme tarinan / muiden palaessa sodissa.”

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .