Kirja-arvio: Eino Leino -elämäkerta - Ensin upeaa, sitten apeaa

Panu Rajalan rutinoitunut Eino Leino -elämäkerta tutustuttaa levottoman runoilijan laajaan tuotantoon ja ihmissuhteisiin.

Panu Rajala

Virvatuli. Eino Leinon elämä.

WSOY 2017. 597 s.

Eino Leinon (1878–1926) tunnetuimmat runot ovat eläneet jo pitkään kirjan kansien ulkopuolella. Kuolinilmoitusten elegiset muistovärssyt, Vesa-Matti Loirin hienot Leino-levytykset ja vuodesta 1948 Yleisradiossa uudenvuodenaattoisin luettu Hymyilevä Apollo ovat porautuneet suomalaisten sydämiin.

Tavanomainen näkemys Leinosta lahjakkaana, itsensä hengiltä juoneena boheemina laulurunoilijana on suunnilleen oikea. Se on kuitenkin myös varsin suppea näkemys, jonka avartamiseen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Panu Rajalan (s. 1945) jouheva Leino-elämäkerta Virvatuli sopii kuin kahvi sherryn kera.

Paltamossa Kainuussa kymmenlapsisen perheen kuopukseksi syntyneen Armas Einar Leopold Lönnbohmin kasvu- ja kouluvuodet Virvatuli käy läpi nopeasti.

Eino Leinon esikoisteos Maaliskuun lauluja ilmestyi vuonna 1896. ”Suuri murhe Einolle oli, että hän ei ehtinyt tuoda äidille ensimmäistä runokirjaansa.” Anna Emilia Lönnbohm oli menehtynyt edellisvuoden joulukuussa. Maaliskuun lauluja sisältää runoelman Isäni kuollessa. Leinon isä, maanmittari Anders Lönnbohm oli kuollut viitisen vuotta vaimoaan varhemmin.

Kirjailija-toimittaja Kasimir Leino johdatti pikkuveljensä Päivälehden teatteriarvostelijaksi. Siitä alkoi Eino Leinon poikkeuksellisen tuottelias ura monipuolisena ammattikirjoittajana. Leino loi nimimerkillä Mikko Vilkastus suomalaisen kulttuuripakinan. Pian hän kirjoitti ensimmäiset näytelmänsä ja romaaninsa.

Virvatuli valaisee Leinon tuotannon katveita laajasti aina esseistiikkaa ja teosofisia tekstejä myöten. Rajala referoi romaanien juonia ja nihkeää vastaanottoa sivutolkulla. Unohdettujen teosten esiintuominen on kirjailijapotretin kannalta perusteltua, mutta puolivillaisuuksien parissa pääasia – vallaton ihminen – ”verhouu”.

Ryyppy- ja shakkikavereita aikansa kärkijulkimolla riitti, runoilija Otto Mannisen kaltaisia luotettavia ystäviä vähemmän. Kun Leino kertoi lähtevänsä avuksi Viron itsenäisyyssotaan, Manninen otti impulsiiviselta alkoholistilta passin talteen.

Lisäksi Manninen sysäsi Leinon merkittävimmän suomennoksen liikkeelle. Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kääntyi kovan työn jälkeen. Teatterinjohtajana Leino menestyi kehnommin: Helsingin ensimmäinen ulkoilmateatteri Helkanäyttämö kaatui kahdessa viikossa.

Kiehtovimmillaan Virvatuli on kuvatessaan Leinon toivottomia rakkaussuhteita. Ensimmäinen vaimo, seurapiirikaunotar Freya Schoultz sai runoilijan näyttämään parastaan. Heille syntyi Leinon ainoa lapsi, tytär Eya Helka Leino, joka kuoli naimattomana vuonna 1981.

Sekä Leinolla että Schoultzilla todettiin kihlauksen jälkeisenä keväänä vuonna 1903 syfilistartunta, jonka alkuperästä Rajala on eri mieltä kuin Leinosta paljon kirjoittanut Hannu Mäkelä.

Tähän väliin sensatsioni: Virvatulessa on uskottavalta vaikuttava todistus kupasta Leinon kuolinsyynä! Rajala spekuloi jonkin verran syfiliksen seuraamuksilla. ”Osaltaan tartunta tuhosi Leinon avioliiton Schoultzin kanssa ja saattoi alitajuisesti tai tietoisesti, ehkä fyysisestikin haitata hänen myöhempiä naissuhteitaan ja niiden yrityksiä.”

Joka tapauksessa Leinon kaksi muuta avioliittoa olivat katastrofeja. Syvimmät suhteet hän solmi kollegoihinsa. Ensin L. Onervaan, sitten Aino Kallakseen. Heidän kanssaan alkuinnostus hiipui hitaammin ja muusasektori oli laajempi.

Eräs rakenteellinen seikka Virvatulessa ihmetyttää. Teos alkaa lyhyellä kuvauksella Leinosta Privaatti-hotellissa Fredrikinkadulla punakaartin valtaamassa Helsingissä. Sama parisivuinen kuvaus toistuu lähes sanasta sanaan kirjan loppupuolella.

Dramatiikkaa tavoitteleva aloitus on itsessään ymmärrettävä ratkaisu. Fiktiosta etenkin angloamerikkalaiseen tietokirjallisuuteen siirtynyt tapahtumien ennakointi on parhaimmillaan sähköistävä tehokeino, mutta tällä tavoin toistettuna ilman uutta merkitystä se tuottaa lukijalle vain hämmentävän déjà-vun.

Muutoin Virvatuli on kokeneen elämäkerturin rutiinisuoritus. Joissain kohdin käänteinen sanajärjestys luo tekstiin vanhahtavaa tunnelmaa kuten Rajalalla aiemminkin. Yksi lause on taasen yybernykyinen: ”Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki.”

Yhtä omistautunut Virvatuli ei ole kuin Rajalan teokset F. E. Sillanpäästä ja Mika Waltarista. Olavi Paavolaiseen Rajala suhtautui pisteliäästi Tulisoihdussa pimeään. Leinoon Rajala suhtautuu arvostavammin.

Ja niin pitääkin: kesällä 1903 Eino Leino kirjoitti suomen kielellä kauniimmin kuin kukaan kuunaan.