Kirja-arvio: Elämä riisuu ihmisen – Eeva Kilpi kirjoittaa viisaasti vanhuudesta ja yksinäisyydestä sekä ekologisista ja tasa-arvon kysymyksistä

Eeva Kilpi

Sininen muistikirja

WSOY 2019. 103 s.

 

”Elämä riisuu”, tapasi sanoa menetettyä Karjalaa ikävöivä yläasteen historianopettajani. Elämän siilaamaa, paljasta ja koukeroimatonta tekstiä ovat myös Hiitolassa syntyneen ja kaksinkertaisen evakkotaipaleen kokeneen Eeva Kilven (s. 1928) muistiinmerkinnät.

Sinisen muistikirjan muistiinpanot ovat peräisin 2000-luvun alkupuolelta. Vain loppumerkintä, eräänlainen kirjoitetun summaus, on viime vuodelta. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Kilpi sanoi haastattelijalle: ”Mie oon tuntenut, että oon sanonut kaiken. Että ei jää mitään sanottavaa enää. Semmoinen tunne syntyy, kun ei ole äskettäin kirjoittanut mitään ja ura alkaa olla takana. Miettii, että oliko se siinä sitten.”

Vaikka Sinisen muistikirjan julkaiseminen olisikin kustantajan syntymäpäivälahja Kilvelle, rahastuksesta ei ole kyse. Teoksen teksti on punnittua, viisasta puhetta. Se on myös sisarteos Naisen päiväkirjalle (1978) ja Kuolinsiivoukselle (2012).

Kilven tuttuun tapaan keskeisiä teemoja ovat Karjala-kaipuun lisäksi ekologiset ja tasa-arvokysymykset. Eläinten oikeuksiakaan hän ei unohda.

Kilpi miettii, mitä kaikkea Jeesuksen sanat lähimmäisen kohtelusta voisivatkaan kattaa: ”Entä jos hän tarkoitti sanoessaan: Tehkää lähimmäisellenne niin kuin toivotte itsellenne tehtävän. Lähimmäisiänne ovat myös eläimet. Sanoikohan hän: Katso Jumalan karitsa. Ja sanoihan hän ottaessaan leivän käteensä: – Tämä on minun ruumiini. Siinä ovat kasvissyönnin asetussanat.”

Kilpi puhuu paljon yksinäisyydestä ja vanhuudesta, joka näyttäytyy välillä taakkana, välillä lahjana. Isän ja äidin kaipaaminen tuo mukanaan myös puntaroinnin siitä, millainen suhde omiin lapsiin ja lapsenlapsiin on. Yksinäisyyttä ja äitiyttä Kilpi pohti paljon myös Naisen päiväkirjassa.

 

Sota on jättänyt Kilpeen perusjärkytyksen, avohaavan: ”Minut on erottanut ihmisyhteyksien luonnollisesta kokemuksesta sota, lapsena.” Kirjoittaminen on ikävöintityötä.

Feministinen eetos tulee mukaan, kun Kilpi muistuttaa, että naiskirjailijan tulot ovat pienemmät kuin mieskirjailijan. Hän iloitseekin kaksin verroin siitä, että häntä ehdotettiin 2003 Nobel-palkinnon saajaksi.

”Puuttuuko miehiltä tragiikan taju? Siksikö he sotivat?”, kysyy Kilpi ja toteaa etsineensä miehistä aina juuri tätä ominaisuutta. Stereotyyppisyyttä ja yleistämistäkin Kilven mieskuvassa toki on: ”Minulla on se käsitys, että suomalainen mies ajattelee saunan lauteilla, mutta keskustelee vasta saunan pukuhuoneessa ja sängyssä rakastelun jälkeen, nukahdettuaan hetken ja ennen kuin lähtee pois.”

Eeva Kilpi on kirjoittanut pienen suuren kirjan, eikä hän työnsä päätettyään kätke kynttiläänsä vakan alle sukupolvensa naisten tapaan: ”Kyllä nämä ajatukset ovat kuolemattomia. Ne elävät yhä ja tästä edelleen.” Luultavasti tätä pidetään kuitenkin naisen lausumana edelleen röyhkeytenä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .