Kirja-arvio: Elämäkerta esittelee ystävällisen David Lynchin, jolla on myös kyky nähdä yhteisiä painajaisia

David Lynch & Kristine McKenna

Tilaa unelmoida

Suom. Ari Väntänen & Elina Koskelin. Like 2018. 600 s.

Mistä näyt tulevat? Missä on salasyntyisten ja tulkitsemattomien visioiden lähde? Sellaisten visioiden, joita David Lynch loihtii katsojiensa silmien eteen ja taakse elokuvissa ja tv-sarjoissa kuten Eraserhead, Blue Velvet, Mulholland Drive ja Twin Peaks?

Dialogissaan Timaios antiikin filosofi Platon kuvailee ihmisen anatomiaa ja toteaa niiden kumpuavan maksasta: siten on luojajumaluus ihmisen muovannut, että kaikki hänen näkemänsä unet ja ennenäyt, kaikki harhat ja yliaistilliset aavistukset, ovat tuon kiiltäväpintaisen ja sameista sisuksistaan tummaa hohdetta luovan elimen synnykkejä.

”Jummi miten kiinnostavaa”, Lynch kenties vastaisi tähän, luonteenomaisella innollaan ja partiopoikamaisella puheenparrellaan, ”ehkäpä sitä voisi hakea lihakaupasta naudanmaksan ja tutkia asiaa tarkemmin”. Arveluni on hivenen groteski mutta tuskin liioiteltu.

Kuten Lynchin ja toimittaja Kristine McKennan yhteistyössä kirjoittamasta elämäkerrasta Tilaa unelmoida käy selvästi ilmi, kuvataiteilijana uransa aloittanut ja alkuperäistä intohimoaan filmiuransa varjossakin viljellyt ohjaaja ei jaa luonnon pimeämpiä puolia kohtaan yleisesti tunnettua vastenmielisyyttä: kaikenmoiset hajoamisprosessit kiehtovat häntä loputtomasti – eivätkä ainoastaan orgaaniset vaan myös sielulliset, joiden kuvauksina Lynchin elokuvia voi aiheellisesti pitää.

Syyn tähän viehtymykseen täytyy tietysti olla hänen maksassaan. Tästä elimestä Tilaa unelmoida pysyy kuitenkin visusti vaiti: enin osa kirjan kuudestasadasta sivusta, joiden aikajänne yltää lapsuudesta Twin Peaksin kolmanteen kauteen, tyytyy kiertelemään maksan ympärillä.

Mysteeri ohitetaankin vaivatta ja miltei huomaamatta, sillä kirjan rakenne on yksinkertaisuutensa ansiosta vastustamaton lukuhoukutin: ensin saadaan luvun verran elämäkertaa, sitten Lynch vastaa omilla muisteloillaan ja tuo nyanssia McKennan kokoon kursimaan kuvaan.

Nyansoitavaa piisaakin. McKenna on nimittäin tehnyt kirjaa varten roppakaupalla haastatteluita, joista useimmat ovat ihastusta täynnä: kirjassa kuullaan noin sataa Lynchin ystävää, yhteistyötoveria ja perheenjäsentä, eikä juuri kenelläkään tunnu olevan hänestä pahaa sanaa sanottavanaan.

Niin morbidilta kuin hänen mielikuvituksensa saattaa vaikuttaa, Lynch on vuorovaikutuksessaan kaikkea muuta: lämmin ja avoin, ystävällinen ja kiinnostunut, toisen ihmisen arvokkuutta ja sisäistä kokemusta suojeleva. Moni kirjan äänistä arvelee, että tämä on paljolti hänen onnellisen ja turvallisen lapsuutensa perua, ja Lynchin tavoin lukijan on helppo yhtyä arveluun: vielä enemmän kuin jälkikasvuun, edellä luetellut laatusanat pätevät huolehtiviin, huumorintajuisiin ja moraalisesti jämpteihin vanhempiin.

Entä sitten se mielikuvituksen sairaalloisuus? Lynchin kyky nähdä painajaisia, ei omia vaan toisten, jotka näiltä muuten jäisivät näkemättä?

Tämä kyky liittää hänet niiden joukkoon, jotka Platonin mukaan kykenevät erkanemaan arkijärjen ylivallasta ja ottamaan vastaan maksasta mieleen kohoavia näkyjä: profeettoihin, oraakkeleihin, runoilijoihin. Kuten kaikkien heidän, Lynchin sielu sairastaa, muttei yksilöllisesti, psykologisen subjektin tasolla, vaan välikappaleena yleisönsä sieluissa piileville peloille: hänen teoksensa antavat ihmisille tilaa potea, jotta he olisivat elämässään viisaampia ja toisilleen parempia.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .