Kirja-arvio: Faust joka myi sielunsa Mefistolle - Lasse Lehtinen terävöittää arviotaan Urho Kekkosen ajasta

Lasse Lehtinen

Minä ja Kekkonen

Otava 2018. 512 s.

Kenellekään Suomen lähihistoriasta ja poliittisesta elämästä kiinnostuneelle ei ole jäänyt viime vuosina epäselväksi, mitä mieltä historian tohtori ja kirjailija Lasse Lehtinen on Urho Kekkosesta: häikäilemätön poliittinen peluri ja takinkääntäjä, joka Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n ja Kremlin kulloistenkin johtajien tuella varmisti omat asemansa Suomen tasavallan presidenttinä ja korkeimpana vallankäyttäjänä.

Lehtisen Kekkos-kritiikki on voimistunut kirja kirjalta vuosien saatossa, ja uusimmassa, Kekkosen 118-vuotispäivänä julkistetussa tutkielmassaan Minä ja Kekkonen Lehtinen on jo sitä mieltä, että ”nykytiedon valossa Kekkosta ei olisi koskaan valittu presidentiksi vapaissa vaaleissa”.

Näinköhän lie, kun muistetaan, että presidentin vielä eläessä hänet äänestettiin vuosi toisensa perään suosituimmaksi suomalaiseksi, jolle erilaiset gallupit antoivat jatkuvasti jopa 90 prosentin kannatuksen. Noista lukemista olisi ollut varsin turvallista lähteä kisaamaan presidentin paikasta jotain Eino Kilpeä, Matti Virkkusta, Veikko Vennamoa tai jopa Lehtisen sankarihahmoihin lukemaa K.A. Fagerholmia vastaan.

Minä ja Kekkonen on komea ja ehkä vähän korskealtakin kalskahtava nimi Lehtisen yli 500-sivuiselle uutuudelle, jossa kirjailija 42 pienoisesseessään pohtii suhdettaan ei vain Kekkoseen, vaan myös hänen lähipiiriinsä ja poliittisiin vastustajiinsa.

Jos pyrstö tarttuu, niin nokka nousee: valheellista Kekkos-myyttiä tuhotessaan Lehtinen kaivaa tuhkasta kultakimpaleina esiin mieleisensä sankarit. Heistä suurin on tietenkin sosiaalidemokraattien pitkäaikainen johtaja Väinö Tanner – tuo ”itsenäisyystahdon takuumies” ja itsenäisyyden ajan viiden ensimmäisen vuosikymmenen merkittävin poliitikko, josta Kekkosen Suomessa oli pelkkää haittaa tärkeitten idänsuhteitten hoidolle.

Tannerista Lehtinen julkaisi jo viime vuonna muhkean ja sinällään kaivatun elämäkerran, jossa Kekkosesta puhuttiin liki yhtä paljon kuin varsinaisesta päähenkilöstä.

Oltiinpa Lehtisestä ja hänen Kekkos-tulkinnoistaan mitä mieltä tahansa, niin Juhani Suomi kuin muutkin UKK-myönteiset tutkijat joutuvat tunnustamaan, että ahkera on Lehtinen ainakin ollut.

Ensi vuonna Lehtinen viettää kirjailijauransa 40-vuotisjuhlia ja mikäpä olikaan esikoisteos: kuopiolaisen Kustannuskillan julkaisema Kekkosen lastenlapset, jossa vasta kolmekymppinen sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Lehtinen tilitti suhdettaan tuolloiseen juhlittuun valtionpäämieheen.

Vanheneva Kekkonen piti tiiviisti yhteyttä aikansa nuoriin vasemmistolaisiin poliitikkoihin ja kulttuuri-ihmisiin, jotka varttuessaan kohosivat merkittäviin asemiin, ja joista Erkki Tuomiojan tai Erkki Liikasen tapaiset poliittiset starat ovat kovassa iskussa edelleen.

Lehtistä ei syystä tai toisesta näille Tamminiemen lastenkutsuille pyydetty, vain yhden ainoan kerran hän sanoo tavanneensa Kekkosen henkilökohtaisesti. Väärin olisi kuitenkin luokitella hänet jo tuossa vaiheessa 1970-luvulla tannerilaiseksi, sillä kiltisti puolueensa mukana Lehtinen oli valitsemassa Kekkosta jatkokaudelle niin poikkeuslailla 1974 kuin valitsijamiesvaaleissa 1978.

Uusi, kriittinen suhde presidenttiin alkaa muotoutua vasta 1990-luvulla, kun idän ote herpaantuu, Moskovan arkistot avautuvat ja dosentti Hannu Rautkallio nostaa niistä esiin raskauttavaa aineistoa UKK:ta vastaan. Historiantutkimuksessa Rautkallio on kiistelty hahmo, mutta Lehtinen seisoo lojaalisti hänen rinnallaan.

Lehtinen lähtee siitä, että idän uhka ei ollut todellinen, ja vuoden 1958 yöpakkaset tai vuoden 1961 noottikriisi vain Kekkosen ja KGB:n yhteisiä juonia molempien eduksi. Lehtisen mukaan Kekkonen oli mestari ratkaisemaan pulmatilanteet, joihin oli jouduttu nimenomaan hänen takiaan.

Jos Tannerille ja muulle Suomen sodanaikaiselle johdolle luettiin jälkikäteen kovat tuomiot, yhtä armoton on nyt Lasse Lehtinen Kekkosen idänpolitiikasta. ”Se oli Faustin Mefistolle keskinäisestä riippuvuudesta maksama hinta. Paasikivi ei koskaan päästänyt venäläisiä samalla tavoin lähelleen”.

Juhani Suomen Kekkos-elämäkertoihin perustuen Lahtinen laskee UKK:n pitäneen yhteyttä KGB:hen yli 700 kertaa, kun vastavuoroisesti Paasikivi vieraili kymmenvuotisen presidenttikautensa aikana Moskovassa vain kerran. Valvontakomission poistuttua maasta ja Pariisin rauhanehtojen täytyttyä Paasikivi lopetti vilkuilemasta jatkuvasti itään. Puheet Paasikiven–Kekkosen linjasta olivat poliittista sanahelinää vailla todellista pohjaa.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että jos on Lehtinen leppymätön suhteessaan Kekkoseen, niin varsin suorin sanankääntein hän arvioi myös omien puoluetovereittensa suhdetta Neuvostoliittoon.

Mauno Koivistoa kiiteltiin laajasti, miten hän palautti UKK:n jälkeen parlamentarismin Suomeen. Mutta julkisen kulissinsa takana myös koko kansan Manu ymmärsi, että tie Suomen presidentiksi onnistuu vain idän kautta. Ensimmäiset ”kotiryssänsä” hänellä oli heti ministerivuosina 1960-luvulla. Näin ollen vanha kaukopartiomies ja innokas lentopalloilija oli Lehtisen mukaan myös ”harhautuksen mestari”.

Uutuusteoksensa motoksi Lehtinen on ottanut lausahduksen, miten ”historia on siksi niin mielenkiintoista, koska milloinkaan ei voi tietää, mitä menneisyydessä vielä tapahtuu”.

Voihan asiat noinkin ajatella. Muinoista Neuvostoliittoa moitimme täällä lännessä, että siellä historiaa kirjoitetaan aina uudelleen sitä mukaa kuin valta vaihtuu. Mutta vierasta ei tämä ole meille läntisten arvojen esitaistelijoillekaan.

Mitä kauemmaksi ajassa kuljemme, sitä enemmän faktat korvautuvat tulkinnoilla. Tuntisikohan Kekkonen enää itseään siitä kuvasta, joka hänestä ja hänen ajastaan nyt neljän vuosikymmenen viiveellä piirretään? 1970-luvun Kekkoselta ei Lehtinen onnistunut saamaan yhtään tulista myllykirjettä, ja nyt se on myöhäistä – sanoipa presidentistä mitä tahansa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .