Kirja-arvio: Harry Salmenniemen laaja runoteos muodostaa mielen mikroliikkeiden kronikan

Yö ja lasi puhuu kaipuusta toisenlaiseen olemassaoloon.

Harry Salmenniemi

Yö ja lasi

Siltala 2018. 350 s.

Kun 2010-luvun kirjallisuudesta aikanaan puhutaan menneessä aikamuodossa, nimeä Harry Salmenniemi ei voine ohittaa.

Kahdeksan vuoden takainen laaja runoteos Texas, sakset jalosti huippuunsa uuden runominän, joka lainattua materiaalia hyödyntäen vaikutti puhuvan samaan aikaan yksilön ja laajemman yksinäisten yhteisön suulla.

Viime vuonna Salmenniemi puolestaan näytti kykynsä perinnetietoisena mutta uudistusmielisenä novellistina ja onnistui Uraanilamppu-teoksellaan päivittämään Juhani Ahon atomiaikaan.

Uusi, huomattavan laaja runoteos on metodinsa ja aiheidensa puolesta jatkoa Texas, saksille. Se hyödyntää eri lähteistä löydettyä materiaalia ja kysyy yhä uudestaan kysymyksen minän ja maailman suhteesta.

Teos jakautuu yhdeksään tyyliltään omanlaiseensa osastoon, joista ensimmäinen, Meri, näyttää pyrkimyksen kirjoittaa minälle ulkoisesta maailmasta, sulautua meren aaltoiluun: ”jälleen opit ettei vapaus ole kokemuksessa / vaan kokemuksen takana, unohdat sen.”

Pyrkimys irtautua omista rajoitteista ja niitä kantavasta kielestä osoittautuu kerta toisensa jälkeen mahdottomaksi, ja Yöstä ja lasista muodostuu eräänlainen mielen mikroliikkeiden kronikka, ajatusten, jotka erottavat meitä muista ja maailmasta ympärillämme.

Kiinnostavaa on lukea teosta rinnan Miki Liukkosen aikamme neurooseja käsittelevän O-romaanin kanssa: siinä missä massiivinen proosateos luetteloi pakkomielteitä tietosanakirjan tavoin, on runoudella suorempi pääsy kokemuksen lähteille, sinne mitä emme edes itse huomaa kokevamme.

Yö ja lasi toistuvat motiiveina runosta toiseen, eräänlaisena avainkokemuksena, jossa katsotaan pimeyteen lasin läpi tai ulkoa sisälle valoon. Yö peittää näkyvistä mutta yhdistää, lasi näyttää ja erottaa – näihin reunaehtoihin yksilön kokemusten on sopeuduttava.

Yö ja lasi puhuu monin äänin kaipuusta toisenlaiseen olemassaoloon, mutta Ovidiuksen muodonmuutokset jäävät tapahtumatta – on kuin runous olisi menettänyt muinaisen taikavoiman, joka mahdollisti kirjoituksen vapaan virran olomuodosta toiseen. Tämä tuntuu Yössä ja lasissa kuin aavesärkynä.

Vaikka kirjoittaakin paksuja runokirjoja, Salmenniemessä on minimalistin vikaa. Yksittäisistä runoista hallituimpia kokonaisuuksia ovat alkupuolen hyytävän kauniit muutaman rivin vedot: ”Marraskuu, / harsoista jäätä // maailma oli valontyhjä // ja minä lähes helisin / kun sorsa pyrki eteenpäin siinä.”

Muuten teos sisältää myös turhalta tuntuvaa ja motivoimatonta aineistoa, kuten runsaudensarven kai kuuluukin. Lukija voi poimia tekstistä omat avainlauseensa.

Infosodan ja vale-vale-uutisten maailmassa nykyklassikko Texas, sakset näyttäytyy jo hieman tympeänä lukukokemuksena – en osaa enää kaivata runoudelta ajan hermolla surffaamista tai äärimmäisiä kärjistyksiä.

Yö ja lasi on rauhallisempi, graafisesti hillitympi, kypsempi mutta myös hieman kömpelömpi teos, enkä usko sen jäävän elämään aikansa kuvana. Mutta kyllä tätä on suositeltava kaikille, joita runous ja sen mahdollisuudet nyt kiinnostavat.