Kirja-arvio: Heikki Turusen evakkotrilogia on ongelmistaan huolimatta ansiokas kunnianosoitus Karjalan kansalle

Heikki Turunen

Nenkoset. Kuokka ja kannel III.

WSOY 2018. 339 s.

Nenkoset-romaani päättää Heikki Turusen suuritöisen evakkotrilogian. Kuokka ja kannel (2016) ja Vinoristin kansa (2017) sisälsivät niin lyyrisiä Karjala-tunnelmointeja kuin hyvinkin dramaattisia jaksoja vankileireineen ja evakkotaipaleineen.

Nenkoset alkaa vanhatestamentillisesti ja kosmisesta perspektiivistä. Miltä elämä näyttää Laatokan rannoilla sotien jälkeen? Äärimmilleen venytetyn kaikkitietävän kertojan katse siirtyy rajan yli Pielisen seudulle.

Nenkoset on teoksen mukaan kantaväestön käyttämä puolipilkallinen nimitys ortodoksievakoista. Aunuksenkarjalassa eli livvissä yksikön nominatiivi on ”nengoine”, monikossa ”nengozet”, ja se merkitsee ”sellaista”,”tällaista”.

Trilogian kieliasussa olisi huolittelemista, mutta kustannustoimittaja tuntuu nukahtaneen tekstimassan äärelle.

Herkkäsieluinen mutta vahvan eroottinen Manja aloittelee yhteiselämäänsä Antin kanssa Hovilassa. Manjan sielunliikkeet ikävää ja tuskatiloja myöten on kuvattu entiseen tapaan eläytyvästi. Turusen muusta tuotannosta tuttu, Manjan tapaan herkkä huilistipoika Silvo saa profiilinsa, mutta monet muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi.

Suurimmat draamat on jo eletty, mutta yhä evakot saavat kuulla olevansa ”ryssänkirkkolaisia”, ”venättä pomiloivia ryssänpentuja” ja ”maanryöstäjiä”. Toimeen on kuitenkin tultava.

Turusen tuttu maalailevan lavea tyyli kärsii ajoittain 1940-luvun lopulta nykypäiviin harppovista selostuksista, vaikka niissä onkin runsaasti historiallisia maamerkkejä luomassa ajankuvaa. 1960-luvun rakennemuutosta kuvataan ajanjaksoksi, jolloin ”Jumala lakkasi olemasta maalainen”.

Runsaat laulusitaatit rytmittävät entiseen tapaan kerrontaa, samoin itkuvirret ja resitatiivit. Esimerkiksi Unto Monosen Satumaan siteeraminen on Turusen vastaisku ”rock-musiikin hirmuvallalle”. Mikrotasolla enkelimotiivi, hukkumiskuolema ja ukkonen toistuvat Turusen tuotannosta tutulla tavalla.

Ortodoksisuutta on kuvattu jälleen kerran kauniisti ja tarkasti. Sen sijaan rivoudet, yksi Turusen tunnusmerkeistä, tympäisevät. Aiemminkin Turusen esittelemällä ”Ruusubaletilla” eli paikallisella bordellilla kerronta suorastaan mässäilee.

Kaikkitietävä kerronta muuttuu majesteettiseksi monikoksi ja minämuotoiseksi, kun kuvataan jälleen kerran Turusen alter egon, Heino Antero Oinosen perheen rantautumista Hupelin kylmälle tilalle sodan traumatisoimine isineen kaikkineen.

Kirjailijahahmon mainitseminen Manjan puheessa ei yllätä: hän on ”viimeinen korpikirjailija ja koko Suomen maalaisserkku”. Aiheeton itsesääli purkautuu mainintana siitä, kuinka Hupelin Henkasta tuli ”aikoinaan kohuttu, nyttemmin kuoliaaksi vaiettu ITE-taiteilijana kohdeltu kansankirjailija”.

Nenkoset päättyy aleksiskivimaisesti kielikuvaan Suomi-äidin kasvoista. Runon ja laulun Karjala asettuu vastapainoksi läntiselle yksitotisuudelle. Trilogia ei ehkä kohoa Korvenraivaaja-sarjan tasolle, mutta rakenteellisista ongelmistaan huolimatta se on ansiokas kunnianosoitus paljon kärsineelle Karjalan kansalle.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .