Kirja-arvio: Helena Wariksen tiivis romaani on kuin majakan valo sumussa

Aikuisten ja nuorten kirjan välimaastoon sijoittuva Linnunsitoja avaa dystopia-trilogian.

Helena Waris

Linnunsitoja

Otava 2017. 171 s.

Ristiinalaisen Helena Wariksen tiivis romaani Linnunsitoja vie dystooppiseen tulevaisuuteen. Tarinan kertoo Zemi, nainen, joka on työskennellyt lapsesta asti salaperäisessä Adan kylpylässä sitojana.

Kylpylän rituaalit viittaavat japanilaiseen eroottiseen nawa shibariin, mutta vain viittaavat; lukija saa päätellä.

Romaanin hienovireinen erityispiirre on tulkinnoille tilaa antava epätarkkuus. Kirja on kuin majakan valo sumussa. Valo näyttää suuntaa, mutta merellä kulkija on itse vastuussa matkastaan.

Kertomuksen perustana on kahtiajakautunut maailma, jossa on useita dikotomioita. Mantereella ja saarilla asuvat ihmiset eivät mahda mitään merelle, jonka pinta nousee. Se uhkaa peittää asumiskelpoiset alueet, ja varsinkin matalat rannikot ja saaret.

Toinen vastakkaisuus on Koneen ja vastarintaliikkeen välillä. Konehallinto on pelkistetyimpiä mekaanisen byrokratian ja autoritaarisen yhteiskuntajärjestelmän kuvauksia, mitä olen kaunokirjallisuudessa tavannut. Paikoin syntyy vaikutelma, että Kone on olento, joka hengittää. Se hallitsee kaikkea ihmisille tärkeää ja siten myös ihmisiä.

Ihmisyyteen kuuluva vapauden tarve kiteytyy kirjassa hajallaan lymyävään porukkaan, jonka väkeä asuu majakkaluodolla, jonne Zemi asettuu. Zemin veli Jesber peruu oman majakalle lähtönsä viime tingassa ja lähettää siskon matkaan Thomin kanssa. Thomia Zemi pitää tylsänä harmaana tyyppinä.

Linnunsitoja on viestiyhteyksien kirja. Sen maailmassa kännykät mainitaan menneisyyden reliikkeinä. Luodon väki pitää yhteyttä mantereelle kirjekyyhkyjen avulla. Kyyhkyset kuljettavat myös vastarintaliikkeen viestejä.

Kertomuksen ihmissuhdejännitteet liittyvät luotettavuuteen ja petollisuuteen. Kahtiajakautuneessa asetelmassa on vaarana vastapuolen soluttautujien sabotaasi. Waris puhaltaa taitavasti vangitsemisen ja vapauttamisen ristiaallokkoa. Majakkaluoto on itsessään pahimmillaan melkoinen ansa. Se tarjoaa mainiot puitteet suljetun paikan jännitykselle, ja tätä Waris varsin tehokkaasti hyödyntää.

Lyhdynvartijoiden apu Koneen laivoille on välttämätöntä. Kyse on merihenkisestä kissa ja hiiri -leikistä, jossa allegoriaa sävytetään kiehtovasti nawa shibarin kaltaisella naruilla ja liinoilla sitomisella.

Linnunsitoja liikkuu nuortenkirjan ja aikuisromaanin välimaastossa, välimeressä. Sen on hyvä ollakin joissain suhteissa maltillinen, ja se on.

Osa majakkaluodon ja mantereen väestä jää nimien tasolle. Jesberiä odotetaan kovasti, mutta hänen puuhistaan ei saada selvää. Kirjan lopun väkivaltaiset kärjistymät jäävät tilaan, jonka on saatava jatkoa. Kirja onkin trilogian avaus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.