Kirja-arvio: J. Pekka Mäkelä punoo lähetyssaarnaaja-kummitätinsä Kiinan päiväkirjoista onnistuneen romaanin

J. Pekka Mäkelä

Hunan

Like 2018. 552 s.

Scifi-kirjailijana tunnettu J. Pekka Mäkelä on tehnyt onnistuneen tyylinvaihdon ja kirjoittanut historiallisen romaanin kummitädistään Helvi Södermanista, joka vietti 12 vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajana.

Hunan on vaikuttavasti kerrottu tarina julmuudesta ja lempeydestä, toivosta ja epätoivosta, joka ei vaivu epäuskottavaan melodraamaan. Vuonna 1935 Kiinaan saapuvat samalla laivalla suomalainen lähetyssaarnaaja ja sveitsiläinen kirjailijanalku. He asettuvat aloilleen sodan partaalla kärvistelevään maahan, kumpikin omia unelmiaan jahdaten.

Vaikka romaani perustuukin suurelta osin Södermanin päiväkirjoihin, hänen tarinansa ympärille on rakennettu moniääninen mosaiikki. Äänen saavat ulkomaalaisten lisäksi rampautunut kiinalaistyttö sekä kommunistien ja Kuomintangin riveissä taistelevat nuoret kiinalaismiehet.

Historiallisen romaanin lajityypin näkökulmasta ratkaisu on tuttu, mutta kerronnan kannalta ongelmallinen. Henkilöhahmojen ”manipulointi”, jotta päästään fiktiivistä kerrontaa tyydyttävään, langanpäät suurin piirtein yhteen sitovaan lopputulokseen, on realismin illuusion kannalta vähintäänkin ongelmallista.

Ovatko henkilöhahmot olemassa vain draamallisuuden, tai mikä pahempaa, romaanimittaan venyttämisen tähden?

Ovat ja eivät. On selvää, että henkilöhahmojen erilaiset tarinat yrittävät siinä onnistumatta vangita sodan runtelemat kohtalot kompaktiin romaanimuotoon, ja että ne ovatkin keinotekoisia henkilöhahmoja, joiden keinotekoisuus vain korostuu Södermanin aitojen päiväkirjamerkintöjen rinnalla. Mutta onnistuneesti ne myös rönsyilevät elämään romaanin ulkopuolella, levittävät keskeneräiset tarinansa lukijan mieleen aidon kirjallisuuden elkein.

Dialogi on yleensä sujuvaa ja toimintaa eteenpäin vievää, mutta ajoittain hieman kömpelöä ja liian käsikirjoitetun oloista. Romaani onnistuu paremmin sisäisissä monologeissa, jotka taiteilevat jonkin reunalla päästämättä liian syvälle, kykenemättä kohdata henkilöiden syvimmän olemuksen.

Kuolema nousee romaanissa odotetuksi mutta mielenkiintoisesti käsiteltäväksi motiiviksi. Se, mistä ei voi puhua, elollistuu hienosti hauraassa kommunikaatiossa vanhan ja uuden, elävien ja kuolleiden välillä. Vaikka romaani ei pyrikään mässäilemään sodan kauheuksilla (ja kenties juuri sen ansiosta), sen julmuus välittyy erityisesti tästä syystä hyvinkin voimakkaasti.

Yllättävää kyllä, hengellisyys ei nouse mitenkään erityisen merkittäväksi motiiviksi. Näkökulma on melkoisen maallinen eikä juurikaan käsittele lähetystyöhön ja laajemmin uskoon ja uskonkriiseihin liittyviä mielenkiintoisia kysymyksiä. Näiden käsittelyä jäin toivomaan siitäkin huolimatta, että uskon käsittely monesti taantuu mukasyvälliseen horinaan, jonka senkin Mäkelä onnistuneesti välttää.

Mäkelä osoittaa ajoittaisesta haparoivuudestaan huolimatta kykenevänsä maalaamaan lukijalle sukeltamiseen kutsuvan maailman, jota onnistuneesti höystävät kosketukset niin tosielämään kuin fantastisempaankin todellisuuteen.