Kirja-arvio: Kaisa Ijäksen Aurinkokellossa a ika on kuin muisti, jota ei voi hallita

Aurinkokello

Kaisa Ijäksen kolmannessa runokirjassa Aurinkokello aika viiltää jälkiä muistiin ja muisti aikaan, ja ”ihminen on eteenpäin muistava haava jota tatuointi ei peitä”. Runot rönsyilevät sivut täyteen tiheää tekstiä. Havaintoja kirjaava runojen puhuja on subjektiivinen ja liukas kuin saippua, äänen illuusiota paperilla.

Aurinkokello on esine, jonka avulla voi seurata ajankulkua päivänkierrossa. Ijäksen kokoelman perustaa on juuri tuo esineen välittämä ikään kuin aineellistuva aika. Aika on kuitenkin kuin muisti, kumpaakaan ei voi ottaa käteen ja hallita. Ihmisen puuhissa aika- ja muistijärjestelyt ovat surkuhupaisan keskeisiä siihen nähden, että lopputulos on ajallisuudesta katoaminen ja muistinmenetys.

Runoissa kuljetaan tuulen ympäröimissä huoneissa, nimetään planeettoja ja rengastetaan aikakausia. Mittakaava vaihtelee silmille erottumattoman pienestä kaiken kattavan avaraksi. Ja kaikki hapuilu ja hamuaminen on tietysti allegoriaa, taitavaa kielenkeinoilla pyydystämistä: ”Muistin kirjuri, ajattelun tuulenpesä, tavoittaa kynällään liikkuvaa: hetkessä on ääriviivastollinen hikeä ja ämpärillinen vuorten väliin heittäytynyttä horisonttia.”

Runot kutoutuvat yllätyksellisistä rinnastuksista, odottamattomista suhteutuksista ja leikkisistä käänteisyyksistä. Teos kukkii uupumattomalla tarmolla muistamisen ja unohtamisen kuvia. Vedet leimahtelevat ja tulet aaltoilevat; lukija sinkautetaan matkalle, jonka sisällä on toinen matka.

Uudet lukukierrokset lisäävät valoa Aurinkokellon metafysiikkaan. Runojen puhuja myöntää, että vauhti on huima, kun mielen arkaainen kerros tykittää moniulotteisia tihentymiä. Kun Ijäksen teos alkaa puhua lukijalle, kokemus hullaannuttaa, mutta sen saavuttaminen voi olla kynnyksen takana ja jopa sinne jäädä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.