Kirja-arvio: Kalmistoista somesuruun – historiateos avaa kiinnostavasti suomalaisen kuoleman monet kasvot eri aikakausilla

Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, Kirsi Kanerva (toim.)

Suomalaisen kuoleman historia

Gaudeamus 2019. 415 s.

 

Muinaiset suomalaiset valvoivat ruumiin äärellä, ja itkijä opasti vainajan matkalle tuonpuoleiseen. Nykysuomalaisille vainajaa voi edustaa sosiaalisen median tili tai muistosivu, joka toimii lohdun ja vertaistuen foorumina, jossa surijat muistelevat ja kirjoittavat jäähyväissanoja.

Suremisen tavat vaihtelevat aikakausittain ja kulttuureittain, mutta kuolema pysyy elämän vääjäämättömänä ”lopputuloksena”.

Suomalaisen kuoleman historia -kirjan toimittajat asettavat teokselle kunnianhimoisen tavoitteen: teos pyrkii selventämään ”kuoleman asemaa historian tutkimusaiheena”.

Monipuolisesti kirja lähestyykin aihettaan. Kotimaisten kuolemauskomusten ja -tapojen monisatavuotisen tarkastelun lisäksi kuvataan kuolemankulttuurin kehitystä, nälkävuosien merkitystä suomalaiselle kuolemalle, itsemurhaan suhtautumisen muutoksia ja väkivaltaisen kuoleman historiaa. Tähän liittyvät myös itsenäisyytemme aikana tapahtuneet sotakuolemat.

Käsittelyyn pääsevät myös marttyyrikuolema ja erilaiset muutokset, joita on tapahtunut kuoleman yksityisyyden ja julkisuuden historiassa. Näkökulma ulottuu vuosisatojen mitalle.

 

Teos on kirjoitettu vankoin asiantuntijavoimin ja perehtyneesti mutta silti lukijaystävällisesti. Kielessä ei viljellä tieteellisiä erikoistermejä, joten kerronta avautuu hyvin tavallisellekin lukijalle.

Artikkelit tuovat esiin koko joukon uusia ja kiinnostavia asioita, joita ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Esimerkiksi vielä 1900-luvun alussa hautausmaiden ja kuolleiden pelkääminen oli niin yleistä, että sitä pyrittiin lievittämään kansanomaisella magialla kuten iskemällä rautakangella hautaristiä.

Havahduttavan koskettavalta tuntuu tieto, jonka mukaan Suomessa on mestattu tai poltettu 1600- ja 1700-luvuilla satoja aviottoman lapsen salaa synnyttäneitä ja murhanneita naisia, joista monet olivat nuoria tai jopa hyväksikäytettyjä.

Talvi- ja jatkosodan aikaiset sotakuolemamme ovat eurooppalaisittain erityislaatuisia siinä mielessä, että ne kohdistuivat enimmäkseen rintamalla olleisiin sotilaisiin. Siviilitappiot olivat vähäisiä väkilukuun suhteutettuina.

 

Kirjoittajat taustoittavat myös kansainvälisen kuolemakulttuurin kehitykseen liittyviä seikkoja. Toisinaan jää epäselväksi, missä määrin nämä ”kansainväliset vaikutteet” ovat ilmenneet Suomessa.

Esimerkiksi varhaisromantiikan kaudella muistopaikkana on toiminut englantilainen puutarha tai puisto, joka kuului 1700-luvun lopulla olennaisesti muistamisen kulttuuriin Euroopan säätyläisten parissa. Hieman avoimeksi jää silti sen vaikutus Suomessa.

Antti Häkkisen mukaan 1860-luvun nälkävuodet ovat jättäneet mielenmaisemaamme hyvin voimakkaan jäljen. Hänen mukaansa se ilmenee esimerkiksi leivän valmistamiseen, käsittelemiseen ja nauttimiseen liittyvissä tavoissa ja perinteissä.

Nälän ja kuoleman pelot ovat hyvin lähelle jääneitä pelkoja, joille on löytynyt 1900-luvun alkupuoliskolle asti perusteetkin kroonisen aliravitsemuksen, toistuneiden nälkä- ja tautikriisien sekä sodan tuhojen johdosta.

 

Kirjan päättävässä artikkelissa Anna Haverinen ja Ilona Pajari pohtivat suomalaisen kuoleman julkisuutta ja yksityisyyttä sekä niissä ilmenneitä muutoksia 1800-luvun puolivälistä näihin päiviin.

Kirjoittajat päätyvät siihen, että uusi mobiiliteknologia on sekä elvyttänyt että uudistanut kuolemaan aiemmin liittynyttä yhteisöllisyyttä. Sosiaalisessa mediassa kuolemasta on tullut jaetumpaa, mutta toisaalta suru on myös entistä yksityisempää, omaehtoisempaa ja individualistisempaa.

Päätösartikkeli kokoaa monipuolisen tietoteoksen ja antaa ajattelemisen aihetta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .