Kirja-arvio: Kieli pyrkii kohti sanatonta - Jyri Vartiaisen Kirous on omalakinen, rehellinen ja kaunis

Jyri Vartiainen

Kirous

Teos 2019. 115 s.

Lyyristä lyhytproosaa kirjoittava jyväskyläläinen Jyri Vartiainen jatkaa tiiviin tekstin tiellä myös kolmannessa pienoisromaanissaan Kirous. Kahden ihmisen suhdetta käsittelevä teos on jaettu kahteen osaan. Suhteen molemmat osapuolet saavat äänen. Etäisyys ja luoksepääsemättömyys yhdistävät heidän kokemusmaailmaansa.

Ihmissuhde on kuitenkin vain romaanin raami. Kuten Vartiaisen aiempikin lyhytproosa, myös Kirous on pitkälti kielen ilmaisumahdollisuuksia tarkasteleva, havaintoja ohitse virtaavasta kokemuksesta musteeksi paperille poimiva lyyrinen kuva.

Omalakisessa kerronnassa sanat tavoittelevat hetkeä hiljaisena ajatuksena – sellaisena kuin se ihmisen sisällä on. Vartiaisen kieli karsii pois tavanomaisuuksia, virkkeiden välistä sidosteisuutta ja loogisia ilmaisumalleja.

Teoksen sivuilla virtaa vapaa ajatus, tavaton näkemisen tapa: ”Puukko tippuu kassin pohjalle. Maisemaan ilmestyy rupisuutta. Lumi muodostaa lavuaareja joita pitkin liu’utettuna nämä vastaantulijat nämä miehet. Koivurivistöjä kuin kyniä vuoltuja kyniä rasiassa. Kulku pelkkä kulku on hurmio. Kävellä hänen jäljessään hän kulkee jälleen pitkin askelin hän kulkee jälleen irrallaan minusta.”

Teksti ei ole kerralla luettu. Silloin tällöin se tekee itsestään lähes luoksepääsemätöntä, vaikeaakin. Kielen normaali logiikka pettää, syntyy jotain odottamatonta. Syntyy runoa.

Lyyrisyys, liu’utetut leikkaukset ja hypyt muistoista nykyhetkeen rakentavat kuitenkin vahvaa kuvaa siitä, mikä jää usein ääneen sanotun ulottumattomiin. Vartiaisen kieli antaa muodon sanoittamattomalle havainnolle, tuntemattomalle tunteelle.

Haastava, vaikea, kokeellinen. Omalakinen, rehellinen, kaunis.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .