Kirja-arvio: Kimmo Ohtosen fantasiahenkilöt ylittävät monenlaisia rajoja Ikimaa-romaanissa

Kimmo Ohtonen

Ikimaa. Soturin tie

Otava 2018. 335 s.

Fantasiaromaanin alkulehdille sopii kartta. Niin myös tässä. Luontotoimittaja ja -kuvaaja Kimmo Ohtosen teos edustaa kirjallisuudenlajille ominaista vaellusta mielikuvituksellisissa kohteissa. Kartta on hyvä kompassi.

Nuorille suunnatusta kirjasta välittyy kertakaikkinen kirjoittamisen innoitus. Runsaana juokseva aineisto voi kartasta huolimatta välistä hieman eksyttää, mutta yhtä kaikki, myös aikuislukija rientää mukaan mieluusti.

Trilogian avaus kuvaa maailman pohjoisinta kolkkaa Kuusilaaksoa. Metsien sijasta siellä kasvaa ”rahakuusia”. Niistä valmistetaan biobensaa etelän metropoliin. Kuusiplantaaseja hoitavat mönkijöillä ajelevat työläiset. Luonnottomaksi riutuneen ympäristön villieläimet rajoittuvat rottiin ja variksiin.

Kuusilaaksossa asuvan varhaisnuoren Oliverin äidin kadottua poika menettää yhteytensä myös äidin kertomien toisenlaisten olosuhteiden kuvitelmiin, ”kaukohistoriaan”, vanhoihin tarinoihin ja isän ja koulun kieltämiin kirjoihin.

On aika lähteä matkalle. Se suuntautuu kohti moninaisten alueiden Ikimaata sekä unen ja valveen rajavyöhykkeitä. Tyypillisen fantasiatarinan tyyliin Oliver saa oppaan, Jätti-karhun, jonka kanssa hän kykenee kommunikoimaan ajatusten ja unien kautta.

Karhulla on salaperäinen sidos Oliverin äitiin. Kun Jätti johdattaa pojan toiseen maailmaan, on vaikuttimena äidin löytämisen ohella Oliverin kohtaaminen itsensä kanssa – ”kontiolaisen” sukuperimän tunnistaminen.

Tuo rinnakkainen toinen maailma on oikeaa luontoa, Ikimaata. Mennään Rajalammen syvyyksien, Kuolleen metsän, Titaanirotkon ja Suuren erämaan läpi, kunnes Oliver tapaa Aarniolan valtakunnassa asuvan taiturimaisen ja taikurimaisen Kallan.

Tyttö on unien, näkyjen ja ajatusten kautta liitossa metsissä vaeltavaan susilaumaan. Yhteyttä susiin hän pitää ”kuiskaamalla”, mikä on aarniolaisten enimmäkseen unohtama perinteinen vuorovaikutustapa suhteessa eläimiin.

Ikimaata myyttisine paikkoineen asustavat voimaeläinten – karhun, kotkan ja suden – mukaan nimetyt klaanit. Aarniolan hirmukuningas Viktor on rikkonut klaanien välisen sovun ja samalla ihmisten luontoyhteyden. Klaanien vihollisuudet uhkaavat myös eläimiä.

Villisialla ratsastava Baltatsar, pimeää tietäjähenkeä palveleva Kalmanvuorten hallitsija punoo toisaalla omia valtasuunnitelmiaan. Niihin liittyy myös ”aarniokuningattareksi” osoittautuvan Oliverin äidin kohtalo.

Susien ulvonnassa kuuluu metsän henkien laulu. Edesmenneet kuiskaajaihmiset ovat muuttuneet ikitammiksi eli Ikimaan tietäjiksi. Kalla tavoittelee muinaista luontotietämystä ”soturina”, joka haluaa voittaa soturikoulun päätösturnajaiset vapautuakseen päättämään elämästään. Hän tahtoo metsiin, susilauman tykö.

Oliver taas haltioituu luonnosta uutena kokemuksena. Hän aistii ensi kertaa tosi metsän, näkee oravan, hirven, kuukkelit, kalat, tähdet, marjat tai lumihiutaleet.

Ohtonen on tarkka ja herkkä kuvaaja. Luonnon maisemat eläimineen avaavat elämän ykseyttä, sen rajatonta moninaisuutta. Kerronnassa kohtaavat muinaisuus, keskiaikaisuus, romantiikka, nykyisyys ja tulevaisuuskin. Kirjasta erkaantuu monia polkuja trilogian jatko-osiin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.