Kirja-arvio: Kirjailija lyö lukijan ällikällä

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä on vetävä psykologinen trilleri.

Clare Mackintosh

Annoin sinun mennä

Suom. Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2017. 418 s.

Clare Mackintoshin psykologisessa trillerissä Annoin sinun mennä kehutaan olevan yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista juonenkäänteistä. Täytyy sanoa, että yllätys onkin melkoinen. Sitä ei voi paljastaa, mutta voi vain todeta, että kirjailija leikittelee taitavasti lukijan ennakkoasenteilla.

Yliajo Bristolin rauhallisella esikaupunkiasuinalueella. Yliajaja pakenee paikalta. Auton alle jäänyt viisivuotias poika kuolee, ja hänen äitinsä jää itsesyytösten valtaan. Miksi hän päästi lapsensa kädestä irti?

Rikoskomisario Ray Stevens ja rikoskonstaapeli Kate Evans Bristolin rikostutkintaosastolta tutkivat yliajajan nopeasti haalenevia jälkiä. Juttu uhkaa jäädä selvittämättömäksi tapaukseksi, mutta sinnikäs Kate saa luvan tehdä pojan kuoleman vuosipäivänä vihjepyynnön sanomalehteen. Vasta se alkaa tuottaa tuloksia.

Kuvataiteilija Jenna Gray pakenee merenrantamökkiin Walesiin lapsensa kuoleman tuottamaa tuskaa. Hän yrittää unohtaa ja jättää taakseen koko entisen elämänsä, pitää sen metallilaatikossa sänkynsä alla kuten muistonsa. Hän elättää itsensä kuvaamalla merenrannan hiekkaan kirjoitettuja anteeksipyyntöjä, kosintoja ja tervehdyksiä. Kirjoittajan jalanjälkiä ei saa näkyä kuvassa.

Aallot uhkaavat joka hetki hyökyä hiekkaan kirjoitettujen sanojen päälle. Katoavaa on olemisemme täällä. Hän koristelee sanansa ajopuilla ja aaltojen kantamalla rekvisiitalla, ja valokuvaa taideteokset toimittaakseen ne nettitilaajille. Menneisyys, jota Jenna yritti paeta, hiipii syrjäiseen mökkiin ja tavoittaa hänet internetyhteyttä pitkin.

Kaksitoista vuotta järjestyspoliisina ja rikostutkijana työskennelleen Clare Mackintoshin tosipohjainen esikoisteos Annoin sinun mennä ampaisi Sunday Timesin listakärkeen kahdeksitoista viikoksi ja on käännetty yli 30 kielelle.

Vaikka romaanissa esiintyy rikoksia, poliiseja ja oikeudenkäyntejä, se on pikemminkin sielunelämää syväluotaava, psykologinen trilleri kuin perinteinen dekkari.

Mackintosh osaa kuvata menetyksen tunteita lohduttoman hyvin. Kirjan tunnelma on surusta ja syytöksistä sakea. Hänen henkilönsä hiipivät niskan taakse ja jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa. Kirja ei alkuasetelmastaan huolimatta ole masentava, vaan omalla päättäväisellä tavallaan haikea, kypsä ja vetävä kirja.

Mackintosh lyö ällikällä kirjan puolivälissä, mutta luottaa lopussa turvalliseen ratkaisuun. Näillä eväillä hän on saavuttanut suurten joukkojen suosion.