Kirja-arvio: Kuilun reunalla huimaa

Tanskalaisen Kim Leinen järisyttävä romaani kurkottaa Suomen sisällissodasta ihmisyyden peruskysymyksiin.

Kim Leine

Kuilu

Tammi, 2018. 736 s.

Olisin tuskin tullut tarttuneeksi tanskalaisen Kim Leinen tiiliskiviromaaniin, ellei siinä olisi suomalaiskoukkua: Leine pohjaa kertomuksensa Suomen sisällissotaan. Totta kai kiinnostaa, miten ulkomaalaiset ”meidän sotaamme” kuvaavat!

Leine heittää sotaan nuoret tanskalaiskaksoset Ib ja Kaj Gottliebin. Skenaario on mahdollinen, sillä vuonna 1918 Suomessa taisteli vapaaehtoisena viitisensataa ruotsalaista ja ilmeisesti jokunen tanskalainenkin.

Gottliebin veljekset lähtevät pelastamaan Suomea bolshevismin ikeestä. Ideologioita suurempi syy kauas pohjoiseen matkustamiseen on kuitenkin puhdas seikkailunhalu, sillä Ib ja Kaj eivät ole erityisen poliittisia ihmisiä.

Leine ei rakenna sitä sotatarinoille melko tyypillistä asetelmaa, jossa sota pilaa viattoman ihmissielun. Hän ei ole myöskään kovin kiinnostunut sotatapahtumien kronikoimisesta. Pikemminkin hän näyttää, kuinka sota herättää ihmisessä pedon.

Ib ja Kaj nimittäin nauttivat sodassa olemisesta. Suomessa he ovat irti ajasta, paikasta ja moraalista, eikä tavanomainen elämä Tanskassa tunnu sen jälkeen enää oikein miltään. Osin siitä syystä veljeksiä yhdistää kohta toinenkin suuri salaisuus – karmiva rikos, josta he eivät joudu varsinaisesti koskaan edesvastuuseen.

Vasta näiden kokemusten jälkeen Leine alkaa rakennella Kajlle ja Ibille niin sanottua normaalia elämää opiskeluineen, naisseikkailuineen ja perhekuvioineen.

Iloinen 1920-luku on kaksosille ennen kaikkea aistinautintojen, lihallisuuden ja intohimojen vuosikymmen. Sen puitteissa teologiaa opiskeleva Kaj luopuu Jumalasta, ryhtyy lehtimieheksi ja hankkii juutalaisen rakastajattaren Leipzigista. Ib alkaa manipuloida sieluja psykiatrin työnsä varjolla ja huomaa tuntevansa seksuaalista vetoa myös miehiin.

Veljesten asteittaisesta dekadenssista rakentuu luontevasti laajempi eurooppalaisuuden kujanjuoksu, joka johtaa kohti Saksan kolmatta valtakuntaa ja kaikenlaisen kohtuullisuusajattelun tuhoa. Mikään historian oppikirja Kuilu ei kuitenkaan ole. Leine ei ole kiinnostunut yksityiskohdista, päivämääristä tai dokumentoinnista vaan kuvaa ihmisen ikiaikaista taipumusta flirttailla oman kohtalonsa ja kuoleman kanssa.

Toisen maailmansodan alettua yksitotiseksi muuttunut fasistinen Saksa miehittää itseironisen Tanskan. Vastarintaliike on veljeksille uusi jännittävä mahdollisuus hypätä kuiluun, tuntea olevansa taas todella elossa. Mitään sankarillista Leine ei kuitenkaan esitä siinä olevan. Sabotaasit ja kiellettyjen lehtien julkaiseminen tarkoittavat varsinkin Kajlle ankaraa amfetamiiniaddiktiota ja omien läheisten lopullista hylkäämistä.

Kuilu on järisyttävä, suurenmoinen lukukokemus. Sen tulee ahmaisseeksi nopeasti, vaikka paksuus on tiiliskiviluokkaa, eikä kerronta aina etene niitä aivan perinteisimpiä kronologian latuja pitkin. Tapahtumat avautuvat yleensä Kajn näkökulmasta, mutta varsinkin lopussa vetovuoron saa taas Ib, kun Leine palauttaa hänet Suomen sekaviin oloihin vuonna 1918, tulemaan siksi, joka hän oli oleva.

Eeppisiin mittoihin kurottava kehityskertomus rakentaa lukijan eteen kylmäävän kuvan ihmisyydestä. Ihmislaji pystyy mitä kammottavimpiin tekoihin, eikä paha saa aina palkkaansa. Lopunaikojen tunnelmaa lisäävät kirjan lukuja jaksottavat lainaukset Ilmestyskirjasta.

Ib ja Kaj jäävät miellyttävällä tavalla arvoituksellisiksi, sillä heidän toiminnassaan on paljon sellaista, jota Leine ei selitä tai motivoi. Ib on selvästikin psykopaatti, jolta puuttuu kyky empatiaan. Kaj on varsinkin alussa suorastaan ihmisarka, mutta pystyy lopulta pettämään läheisiään melko pienin tunnontuskin.

Kumpikaan heistä ei ole kuitenkaan yksiselitteisen turmeltunut tai paha. Ib ja Kaj ovat ilmentymiä ihmisyydestä (joku voisi sanoa myös jumaluudesta), joka pitää sisällään yhtä aikaa historian ja tulevaisuuden, tuhon, pelastuksen ja toivon elementit. Sodassa he täyttyvät välinpitämättömyydestä: ”Sota on sotaa ja snapsi on snapsi”, kuten kirjan sotilaat toistuvasti hokevat.

Katriina Huttusen suomennoksen kieli ryöppyää erittäin aistivoimaisena ja nautittavana, kuin rehevä ja pöyristyttävän suorasukainen maalaus, jonka ekspressionistisia vivahteita pitää makustella huolella.

Vaikka sivuja on paljon, päämäärä häilyy jatkuvasti selvänä mielessä, sillä Leine kirjoittaa veljesten lopullisen kohtalon auki jo aivan alussa. Näin hän välttyy kirjoittamasta trilleriä. Keskeiseksi nousee sen sijaan tarinan sisäinen tarkoitus, joka kuitenkin jätetään lukijan itsensä pääteltäväksi.

Nähdäkseni Leinen perimmäinen kysymys kohdistuu ihmisyyteen sinänsä. Kuka siitä pitää huolen silloin, kun Jumala on kuollut, historia lopussa ja ihmisillä parempaakin tekemistä?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.