Kirja-arvio: Marisha Rasi-Koskinen ei päästä lukijaa helpolla.

Marisha Rasi-Koskinen

Eksymisen ja unohtamisen kirja

WSOY 2017. 253 s.

Jyväskyläläislähtöisen, nykyään tamperelaisen kirjailijan ja psykologin Marisha Rasi-Koskisen romaani vie epävarmoihin tapahtumiin. Reaalisen kertomuksen ja loogisen aikakäsityksen asemat huojuvat. Identiteeteiltään häilyvät ihmiset kadottavat ajan ja paikan kiinnepisteitä.

Valve liukuu uniin ja kuvitelmiin. Sisäisen kokemisen hetki sisältää monta aikatasoa. Nykyisyys käy tarkentumattomaksi. Tämä hetki karkaa eiliseen ja kimmahtaa samalla tulevaiseen. Ajan taustalla vaikuttaa ikuisuudeksi kutsuttu ulottuvuus.

Rasi-Koskisen tyyli imaisee vastaanottajaansa luovaan asemaan kutsuviin havaintoihin. Romaani on lyyrisin sävyin avoin. Kertoja herättää tarkkailemaan lukijan omaa tapaa mieltää ja kuvitella. Silti tekstiin sisältyy määrättyine henkilöineen kehyskertomuksia, proosallinen tapahtumainkulku.

Kuvataan irrallisuutta ja turvattomuudesta selviytymisen strategioita. Ilmaistaan eri tavoin eksyvien ihmisten taipumuksia unohtaa menneisyyden tapahtumia. Henkilöhistoriat ovat kuitenkin toiminnan katalysaattori.

Se mikä on ollut, piirtää kohtalon kartalle kohdan, jossa ollaan nyt, ja mikä samalla odottaa nurkan takana.

Lukijalle kirjan ”suunnistava” kulku piirtyy osittain vaikeasti seurattavina kertomuksina ja jaksoina.

Vahvasti kokemuksellisessa tekstissä kohtaavat kuin valppaana pitävä eilinen kuva-albumi ja kristallipallo. Sisäistä ja ulkoista yhteen punova erikoinen tajunnanvirtaus havahduttaa lukijassa esiin jotain tuttua.

Samastumista edesauttaa runsas ilmeikäs kuvakieli sekä psykologinen uskottavuus. Elämän eksyttämäksi tunnistettavan ihmisen sisäistä prosessia valotetaan hänen kuvitelmiinsa osuvasti liittyvin symbolisin rekvisiitoin ja tapahtumin.

Mielenliikkeet aika-avaruus-ulottuvuuksineen tai pakkoajatuksia hipovine esine-, kuvio- ja numerofiksaatioineen tekevät romaanin tytöstä ja pojasta lähes hätkähdyttävän parimuotokuvan. Vanhempien vieraantuminen ja katoaminen selittävät lasten sisäisesti toisiinsa kiertyviä kokemismaailmoita melko riipaisevasti.

Julia eksyy epämääräisen talon tuottamiin kuvitelmiin. Jan harhailee kuolemanhädässä erämaassa. He ovat fyysisesti toisistaan etäällä, mutta henkisesti ja vähintään viitteellisiltä lähtökohdiltaan sangen yhtä. Varsinaisesti heitä erottaa aika eli se minkä illusorista luonnetta romaani tähdentää.

Sopii hieman kiusaavasti tyyliin, että lukijakin myös eksyy. Äärilleen hiottu kieli tihenee ikään kuin oman kuvallisuutensa peitoksi. Kirjoitus alkaa hipoa paatosta, jossa yksittäiset mielikuvat taipuvat lukijan kannalta ylimerkityksiä kohti.

Sinänsä hienosti kirjoitetusta romaanista jää odottamaan enemmän myös pitävämpiä maamerkkejä, tarttumakohtaa, kerronnan särmäpaikkoja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.