Kirja-arvio: Metsän ja veden sylissä – runoantologia kokoaa perinteisiä suomalaisia luontorunoja uusiin kansiin

Metsän kuiske. Kauneimmat suomalaiset luontorunot
Koonnut Turkka Hautala
Gummerus 2019. 238 s.

 

Kirjailija Turkka Hautala on koonnut Metsän kuiskeeseen valtaosin perinteisiä suomalaisia luontoaiheisia runoja. Antologia jakautuu osioihin, joiden nimet ovat Ilo, Taika, Kotimaa, Rakkaus, Kaipaus, Suru, Lohtu ja Onni. Varsinkin Kanteletarta, Larin Paraskea, Immi Helléniä, Saima Harmajaa, Aleksis Kiveä ja Eino Leinoa siteerataan usein. Modernimpaa ilmaisua edustavat Edith Södergran, Iivo Härkönen, Katri Vala ja yksi vapaamittainen runo Uuno Kailaalta.

Monissa runoissa hurmaannutaan yllätyksettömästi kevään kauneudesta ja uudistusvoimasta, mutta Severi Nuormaa ottaa kantaa: ”Käy koivujen oksat vihantaan / ja kevät saa vihreän vaatteen, / mut´ koittiko Suomelle milloinkaan / kevät oikean, toden ja aatteen.”

Kaarlo Kramsun keväthaaveet saavat nolon lopun: ”Oven auki lennätän, / ulos hyökkään sitten, / lumihankeen kompastun / eessä portahitten.”

Saima Harmaja, joka oli kevään armoitettu runoilija, kuvaa vaihteeksi myös, kuinka ”ihana on talvipäivä reessä”, kun ajellaan huurteisen salon sydämessä. Klaus Juhana Klemell runoilee kalevalamittaisesti tammikuisesta Heikin päivästä, jolloin kansanuskomuksen mukaan karhu kääntää kylkeä pesässään.

 

Luontokuvat ovat monesti rakkauselämyksen taustana, verrokkeina tai miljöönä. Pari rakkausrunoa tosin lohkeaa pois varsinaisesta luontokuvastosta.

Metsän syli on avoin varsinkin lapsen tai muuten aistiherkistyneen kulkijan vastaanottavaiselle mielelle. Vuodet vievät pois tätä herkkyyttä Edith Södergranin Lapsuuteni puissa: ”Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla / pudistaen päätään: mitä on sinusta tullut? / Pylväsrivit seisovat niin kuin nuhteet: sinä / kuljet allamme arvottomana!”

Immi Hellén ja Kasimir Leino julistavat metsän olevan kirkkoa parempi hiljentymispaikka. Kasimir Leino kirjoittaa: ”Täällä istun yksin aivan, / enkä veisaa, äännä en, / näen päälläni sinitaivaan, / töitä luonnon katselen. / Avaruus mull’ armahampi / kirkon kolkkoutta on, / luonnon hiljaus rakkahampi, / kuin on laulut joukkion.”

Immi Hellén viittaa myös metsän hyötykäyttöön ylistäessään joulupuuta. Hänen Oravanpesästään on otettu mukaan nekin säkeet, jotka nurmeslaisen P. J. Hannikaisen säveltämässä laulussa yleensä jätetään laulamatta: ”Kas, susikin alhaalla vaanien käy – / ei oravan pesässä pelkoa näy.”

 

Myös vesimotiivi toistuu tiheästi, ja tunnelmoinnin sekä tunteiden metaforien lisäksi pari runoa kehottaa nauttimaan järvestä liikunnallisesti, uimaan ja luistelemaan. Maakunnatkin ovat edustettuina: Valter Juvan Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, Matti Korpilahden Keski-Suomen kotiseutulaulu, Severi Nuormaan Häme, Eino Leinon Lapin kesä ja Hjalmar Nortamon raumalaismurteinen, asutushenkinen Meijän dorpp: ”Tuall metän dakan ja niämen gannall / o uudistorpp ja torp o mnuu. / Se seiso koivistos lahde rannall / ja kuisti viäres om bihlavpuu.”

Erikoinen runovalinta on Uuno Kailaan Viulu: ”Mitä soitti se koivunvarpu, / Isä Jumala yksin ties, / oli viulu se hullunviulu, / ja se mies oli autuas mies.”

Jostakin syystä Lauri Pohjanpää loistaa poissaolollaan, vaikka hänen Metsän satunsa (1924) on klassikko. Metsän kuiske on muutamista rajausongelmistaan huolimatta tervetullut luontorunoantologia.

Rinnakkaislukemistoksi sopivat Erno Paasilinnan toimittama Siintävät kaukaiset metsät. Runoja metsistä, eränkäynnistä ja erämaista (Otava 1993) sekä Risto Rasan toimittama, mäntyaiheista runoutta sisältävä Hidas tanssi (Maahenki 2012).

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .