Kirja-arvio: Mika Rätön seikkailufantasia hajoaa kielen ja kerronnan yltäkylläisyyteen

Mika Rättö

Se jokin – ”kuule härkäpapusi rapisevan”

Teos 2018. 288 s.

Seikkailuromaania, fantasia-aineksia ja yhteiskuntakriittisyyttä utooppisiin ja dystooppisiin kuviin yhdistelevä Mika Rätön Se jokin antaa olettaa ensisivuilla enemmän kuin mihin teoksesta lopulta on. Prologin nostalginen kerrontatapa, lauserytmi ja kootut kymmenen hyvettä antavat osviittaa siitä, että teoksesta voisi versoa etäännytetystä ajasta nykymaailmaa kiinnostavasti tarkasteleva yhteiskuntakuvaus.

Saarivaltio Saint Demokratiuzzon asukkaat ovat jakautuneet kahteen luokkaan; lukeneisiin etuoikeutettuihin ja työtätekeviin. Tyytymättömyys valtaapitävien tyhjiin lupauksiin on lisääntynyt. Saarella tapahtuu outoja. Joukko työtätekeviä rohkelikkoja on päättänyt ottaa asioista selvää. Seikkailumatka vie maailmanlopun kuvista uusiin todellisuuksiin, paratiisin syövereihin ja rintamamiestaloihin.

Vaikka teos tavoittelee yhteiskuntakriittisiä ja aikamme maailmanmenoa terävin kulmahampain tarkastelevia äänenpainoja, jää pohdinta tavanomaiselle tasolle. Demokratiasta on tullut harvojen valtaa, tiedosta oppineiden yksinoikeus ja työstä tavallisten tallaajien ainoa velvollisuus.

Tutun kuuloisista lähtökohdista ei synny omaperäistä ihmisyyteen tai yhteiskuntajärjestykseen kiinnittyvää pohdintaa.

Toinen tapa lukea Rätön romaania on tietysti rehellisesti seikkailunhaluinen. Tapahtumia ja urkintaa, salaperäisiä luolastoja ja siivouskomeroita riittää. Silti elämysseikkailu ei tahdo onnistua, sillä tavaraa on liikaa niin kielellisesti ja kerronnallisesti kuin ehkä rakenteellisestikin.

Vaikka kertomus etenee kronologisesti, ei teoksen alussa tapahtumien tapahtumista tunnu motivoivan mikään. Hetken tuntuu, että tapahtumat tapahtuvat vain, koska jotain on tapahduttava.

Tämä johtunee osittain siitä, että teoksen kieli on vallan yltäkylläistä. Adjektiivien täyteisillä virkkeillä, epätavallisilla yhdyssanoilla ja pikkutarkalla kuvailulla pyritään rakentamaan fantasianomaista romaanimaailmaa, joka tahtoo hajota väkisin vängettyyn sanakiemurointiin ja vertausten latteuteen.

Lisäksi silloin tällöin joukkoon mahtuu myös lauseita, joita ei ota ymmärtääkseen: ”Kuusikko ylitti hiekkakadun Uusdemokratianpuistikon ruokkoamattomaan laitaan.”

Lavean kerrontatavan rinnalle tuodaan normaalia kielenkäyttöä jäljittelevä, realistinen dialogi. Joskus vuoropuhelu toimii, mutta liian usein epäsuhta henkilöhahmojen puheen ja nostalgisoivan kerrontatavan välillä korostuu liikaa.

Dialogi näyttäytyy paikoin mitäänsanomattomana ja väkinäisenä. Kössi Kalastajanpojan maalaisjunttimurre tuo mieleen Autot-elokuvan Martin mongerruksen ja ruosteisen vetokoukun. Omaperäisyyttä ei vuolaasta kielellisestä kompetenssista huolimatta synny.

Romaanissa on liikaa elementtejä, osa symboliikasta jää selittämättömäksi, osa syy-seuraus–yhteyksistä käsittelemättömiksi. Se jokin, koheesio, kaiken tarkoitus, tahtoo romaanissa unohtua.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.