Kirja-arvio: Miki Liukkosen narkoottisesti poukkoilevassa romaanissa taitavien lauseiden ja erityisyyteen pyrkivien ajatusten virtaus on olennaisempaa kuin rikosjuoni

Miki Liukkonen

Hiljaisuuden mestari

WSOY 2019. 359 s.

 

...ainoa tila mikä meillä tässä elämässä suodaan on jatkuva eksistentiaalisen närästyksen tila, ei edes helvetti, paskamaisuuden zeniitti vaan keskilämmin helvetti, laimea, sellainen joka ei tapa eikä huvita eikä mitään vaan jatkaa kädenlämpöistä piinaansa ihmissielun tyrmistyttävässä itsetietoisuudessa.

Äänessä on Miki Liukkosen (s. 1989) Hiljaisuuden mestari -romaanin henkilö Lennart Oneil. Itseään cowboyna pitävää Oneilia epäillään sekä poikansa että talonmiehen taposta.

Tubettaja Herman Leorne on aiemmin kuvannut Oneilia ”Asioiden Kiinnostavuus” -kanavalleen, missä yhteydessä Oneil varasti Leornelta huume-erän. Poliisi Ifsana Hye tutkii tapausta peiteroolissa Leornen jälkituotantoassistenttikandidaattina.

Hiljaisuuden mestarissa juoni ilmenee hauskaksi kehikoksi, jonka sisällä kerronta tekee mitä huvittaa: ajattelee ääneen, vitsailee, purkaa mieltää, karttaa kaikkea sovinnaista. Osa erityisyyteen pyrkivistä ajatuksista tuntuu tuoreilta.

Olennaista kokonaisuudessa ei ole kuka puhuu vaan proosa itsessään: komeiden lauseiden paraati. Romaanin epäsuomalaisen monitahoiset lauseet kieputtavat lukijaa nautinnollisesti. Vastaavaa ilmaisullista huimapäisyyttä löytyy tämän kevään kirjoista Laura Laakson huomionarvoisesta debyytistä Mrs. Milkyway.

Hiljaisuuden mestari on Miki Liukkosen kolmas romaani.

 

Kriitikko Eija Komu kirjoitti Liukkosen ensimmäisestä romaanista Savon Sanomissa (19.11.2013) seuraavasti: ”Lapset auringon alla on parhaimmillaan nenäkäs ja luistavan absurdi, mutta se kantaa nimenomaan alkuosan varassa. Silloin kertoja härnää, revittelee eikä pelkää poliittista epäkorrektiutta.”

Lapset auringon alla asetettiin Runeberg-ehdokkaaksi. Liukkosen toinen romaani O saavutti Runeberg-ehdokkuuden lisäksi myös Finlandia-ehdokkuuden. Kriitikko Sanna Jääskeläinen summasi massiivisen romaanin ansioita Keskisuomalaisessa (10.11.2017): ”Liukkosen teos kirjoittaa sanoiksi aikaamme ilmapiirin, jonka painon moni tuntee, mutta harva ymmärtää. Siksi O on merkkiteos niin kaunokirjallisilta ominaisuuksiltaan kuin aiheeltaankin. Se kielellistää kuluvan ajan ja osoittaa, miksi kaikki on sellaista kuin se nyt juuri on.”

Hiljaisuuden mestari sisältää yhtä lailla luistavaa absurdiutta ja ajan ilmiöitä käsittelevää kaikennielevää alaviitteellistä proosaa David Foster Wallacen hengessä. Ehkä tällä kertaa mukana on edeltäviin romaaneihin verrattuna enemmän huumoria, joka tosin kulkee toisinaan niin kaltevalla pinnalla, ettei hauska olekaan hauskaa – ei ainakaan patonkifirman koulutusleirin vertaaminen Treblinkan tuhoamisleiriin.

Outoja nimiä, outoja henkilöitä, outoja tapahtumia ja narkoottista tunnelmaa psykotrooppisessa maisemassa. Noin voisi kuvailla Thomas Pynchonin rennohkoa sekoiluromaania Inherent Vice (2009), ja samat sanat sopivat Hiljaisuuden mestariin – ja tässä vertailussa O merkinnee omalla tavallaan ylittämätöntä magnum opusta Liukkosen tuotannossa, kuten Painovoiman sateenkaari (1973, suom. 2014) Pynchonilla.

Nimellään kuolemaa kutsuvassa Hiljaisuuden mestarissa on toki vakava puoli. Kun teksti pui metafyysistä yksinäisyyttä, itsemurhaa ja eheän kommunikaation mahdottomuutta, lukijassa herää vastustus: Eikö olisi vielä kammottavampaa, jos ihmiset ymmärtäisivät toisiaan täydellisesti? (Sehän olisi fasismia, tapaamme sanoa Marx-kerhossa.)

Eikö etenkin kirjallisuuden pitäisi kannustaa erilaisiin tulkintoihin ja iloisiin väärinymmärryksiin?

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .