Kirja-arvio: Neuvostoajan unohdetut naissotilaat

Aleksijevitšin teos naisten sotamuistoista muistuttaa suurta kuoroa.

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Vaikka viimevuotinen Bob Dylanin Nobel sai ennennäkemättömän huomion, on Ruotsin akatemia yllättänyt usein. Vuonna 2015 palkittu valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš edustaa lähtökohdiltaan journalistista reportaasia, jota ei aiemmin yleensä ole pidetty kaunokirjallisena lajina.

Aleksijevitš kuitenkin näyttää, että journalismi voi olla samaan aikaan taiteen ja totuuden asialla. Valtavasta haastatteluaineistosta hän orkestroi draamallisia kokonaisuuksia, joiden tehoa voi verrata suureen kuoroon.

Hänen esikoisteoksensa, joka julkaistaan nyt laajennettuna painoksena ja uutena käännöksenä, päästää ääneen 1980-luvun perestroikaan asti unohdetut neuvostosotilaat, naiset.

Neuvostoideologian lähtökohtaista tasa-arvoisuutta ei aina muisteta – ”Suuren isänmaallisen sodan” edetessä ja vaatiessa yhä enemmän uhreja naisia alettiin rekrytoida lopulta kaikkiin yksiköihin, ja lopulta 800 000 naista palveli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana.

Aleksijevitš on liittänyt teokseen neuvostoajan sensorien huomioita sekä satunnaisia ohjeita naisten aviomiehiltä. Niissä toivotaan keskittymistä sankarilliseen voittoon sekä nerokkaisiin sotastrategioihin, mutta naiset eivät pysty olemaan puhumatta sodan todellisesta kauheudesta.

Ja jos juoksuhaudoissa ja yövartiossa tasa-arvo onkin lähellä, sodan päätyttyä se loittonee jälleen haavekuvaksi.

Aleksijevitšin teos on massiivisen mittakaavan kärsimysnäytelmä: monet naisista tekevät ensin kaikkensa päästäkseen sotimaan, kohtaavat tytöttelyä ja vähättelyä, viettävät parhaat vuotensa sotien järkyttävissä olosuhteissa, saavuttavat vähitellen tunnustusta, asemaa ja kunniamerkkejä, jotka joutuvat taas sodan jälkeen kätkemään.

Kohtalona on joko menneisyydestä vaikeneminen tai viha ja huorittelu, samaan aikaan kun sotineita miehiä juhlitaan sankareina.

Naisten tarinat muistuttavat toisiaan monin tavoin, mutta ovat samaan aikaan yksilöllisiä – kuoro soi samassa sävellajissa mutta eri rekistereissä.

Teosta voi lukea suureen kuvaan tai pieneen yksityiskohtaan kohdentaen, ne ovat Aleksijevitšille samanarvoisia.

”Vaikka rakastankin taivaan ja meren katsomista, lumoudun silti enemmän hiekanjyvästä mikroskoopissa”, hän kirjoittaa. ”Miten pientä voi sanoa pieneksi ja suurta suureksi, jos molemmat ovat loputtomia?”

Niinpä yksilöt ääneen päästävä Aleksijevitš on samaan aikaan läpikotaisin neuvostojärjestelmän tuote. Hän kollektivisoi tarinansa ja sen henkilöt edustamaan suurta kertomusta sodasta, vaikka monissa kohdin tuo kertomus on vastakkainen viralliselle totuudelle – myös kirjailijan Tšernobyl-reportaasissa ihmisten äänistä hahmottuu kommunismin ideaali.

On toivottava, että hänen viimeisin, neuvostoelämää käsittelevä teoksensa suomennettaisiin seuraavaksi. Kääntäjäksi toivon kevään esikoisrunoilija Pauli Tapiota, jonka käsissä Aleksijevitšin subjektit puhuvat elävää ja ilmeikästä suomea.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.