Kirja-arvio: Nuori mies harhailee Erkka Mykkäsen esikoisromaanissa

Lukuisat viittaukset nykykulttuuriin uuvuttavat Mykkäsen renttuiluromaanissa

Erkka Mykkänen

Something not good

WSOY 2018. 153 s.

Esikoisteoksen eräs lajityyppi voisi olla renttuiluromaani. Erkka Mykkäsen ensimmäinen romaani on sellainen. Se lukeutuu lajityyppiin, jossa nuori mies taiteellisine pyrkimyksineen ja realistis-pessimistisine ajatuksineen on lievästi ulkopuolinen, tutustuu itseensä naisten haarovälejä tutkimalla, juomalla olutta, harhailemalla ja reissaamalla itseään kunnioittavan trendikkäästi Aasiassa, Amerikassa ja vähän mummolassakin.

Samankaltaisia beatnik-kirjallisuuden ja ranskalaisten harhailijoiden jalanjäljissä rontustelevia esikoisia muistelee lukeneensa aiemminkin. Sitten ovat vielä ne päättymättömät suorat ja epäsuorat viittaukset kirjallisuuteen, musiikkiin, tv-sarjoihin, elokuviin, videopeleihin ja niin edelleen.

Tässä mielessä Mykkäsen romaani on täysi paketti, oikeaoppisesti kirjoitettu kuvaus Veikosta, rentustelevasta kirjallisuuden opiskelijasta. Teos ei kuitenkaan tee renttuilusta varsinaisesti romanttista. Something not good ei sorru, ainakaan liioitellusti, naiiviin kuljeskelijaelämän ehdottomaan ihailuun.

Päähenkilö, nuorukainen Veikko rakentaa itseään nykyaikamme kulttuurisista mahdollisuuksista käsin. Siksi ensimmäisillä sivuilla ehditään viitata Madventuresin travellaajiin, siteerata Morrisseyn Everyday Is Like Sunday -kappaletta, pohtia internetin ja puhelimien merkitystä, mainita Obama, Kiasma, Tukholman Moderna museet, lusikka-asento ja lapsuuden kesä.

Lukuisat viittaukset uuvuttavat, vaikka tarkoitus on eritellä niitä rakennusaineita, joista alle kolmekymppiset nuoret aikuiset maailmaansa tekevät. Viittaukset muuttuvat kuitenkin helposti sekaan heiteltäviksi mausteiksi, pakonomaisiksi huomioiksi. Tulee olo, että ei kai lukijaa näin helpoin ajankohtaisviittauksin nuoleskella. Ehkei sentään.

Kuvituskuvia, trendikkään tiedostavan taiteilijaelämän rakennusaineita Madventuresit, Playstation-pelit ja kirjallisuusviitteet ovat myös ulkopuolisessa todellisuudessa. Tuohon osittain merkityksettömään kuoreen, jonka kautta identiteettejä rakennetaan, Mykkäsen teos pureutuu.

Teos tuntuu viittailevan myös siihen suuntaan, että väkisin nykyaikaan sorvatussa ja klassisessa harhailijarentun tyypissä on jotakin kovin falskia ja pintapuolista. Tämä on niin tehty ja nähty juttu. Osittain teos on taas sitä mieltä, että wannabe-renttu on aidosti kiinnostava ja syvällinen tapaus. Syvällisyys jää kuitenkin puuttumaan.

Romaanin kieli on suoraa ja mutkatonta. Kuvaustapa tulee objektiivisuudessaan lähelle oikeaa elämää ja ihmistä. Realismi jyllää. Kieli vaihtuu reissukuvausten myötä myös suomesta englanniksi. Rehellinen ja tyylikäs ratkaisu, alle kolmekymppisten kielellistä maailmaa oivasti kuvaava kerrontatekninen keino.

Romaanin arvo onkin sen realistisessa kuvauksessa. Mykkänen asettaa esille klassisen kirjallisuudessa ja kulttuurituotteissa toistuvan itsensäetsijän ja tarkastelee palasia, joista nykyajan travellaava runoilijarenttu, Kerouac, Bukowski tai Ginsberg, on koottu.

Kuvaukseksi teos, varmaan aivan harkitusti, jää. Lukijan pääteltävissä on, riittääkö, että todellisuuden tyyppi on kielellisesti tavoitettu. Henkilökohtaisesti: teos olisi voinut ottaa askeleen eteenpäin ja osoittaa valitsemansa lajityypin kuluneisuuden, nykyajan renttuhahmon ironisuuden ja keinotekoisuuden. Kaivattu särmä olisi ollut siinä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.