Kirja-arvio: Olli Jalosen Merenpeitto päättää vuosia hiotun kokonaisuuden, jossa kaikki liittyy kaikkeen

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019. 462 sivua.

 

Hyviä uutisia kaikille Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) lukeneille ja siitä pitäneille. ”Minä-joka-on-Kuolleenpuun-Angus” on täällä jälleen. Hän puhuu edelleen omalla jäljittelemättömällä rytmillään, kääntäen arjen havainnot filosofisiksi kysymyksiksi mitattavissa olevasta todellisuudesta ja sitä sivuavasta kokemusmaailmasta.

Ja vielä parempia uutisia nykypäivään sijoittuneen 14 solmua Greenwichiin -romaanin (2008) ystäville. Merenpeitto niittaa paikalleen viimeisen kärkipisteen, joka sitoo nämä kirjat kolmioksi. Ja kuten jo 1600-luvun matemaatikot tiesivät: kolmioiden avulla voi mitata melkein mitä vain.

Kirjailija aukoo assosiaation uria käyttämällä motiiveja, jotka toistuvat kirjasta toiseen ja yli vuosisatojen. Maapallo on kuin pyöreän kulhon pinta, saaressa on lampi, lammessa saari, kuin ihmisen silmäterä.

Lukukokemukset sulautuvat yhteen, mieli täyttää aukkopaikat ja kaikki kolmion sisällä on samaa tihentymää: tämänkin minä olen lukenut aiemmin, vai oliko se unta sittenkin?

 

Vaikka Merenpeitto kihisee viittauksia sisarteoksiinsa, sen voi lukea myös niistä irrallaan, taidokkaasti lavastettuna tarinana ja aatehistorian oppituntina. Jalosen kääntämät matemaatikko ja tähtitieteilijä Edmond Halleyn (1656–1742) tekstit nivoutuvat kirjan juoneen autenttisuuden vaikutelmaa vahvistaen.

Viime vuonna Finlandian voittanut Taivaanpallo oli kiihkeän optimistinen kirja, taivaita tavoitteleva. Siitä syystä se oli raskaista tapahtumistaan huolimatta miellyttävä lukukokemus.

Taivaanpallossa Halley halusi selvittää, voisiko lapsen opettaa näkemään erityisen hyvin harjaannuttamalla hänen silmiään. Pienen Angus-pojan usko tieteeseen ja oman tehtävänsä tärkeyteen vei hänet läpi huikean seikkailun.

Merenpeitossa katse kääntyy alaspäin. Angus on jälleen koekaniini: nyt hän testaa Halleyn kehittämää sukelluskellon prototyyppiä Thames-joen mutaisessa pohjassa.

Sama muta tuntuu tunkeutuneen Anguksen mieleenkin. Ylimaallisen tahdikkaasta ja viisaasta pojasta on varttunut nuori mies, joka on toki lahjakas, mutta yhä useammin tyytymätön elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa. Kehityskulku vie kohti ainoaa mahdollista päämäärää: syntiinlankeemusta, joka esitetään ehkä tarpeettomankin juutalaiskristillisellä symboliikalla.

 

Elämä riisuu Angukselta monta unelmaa, mutta jotakin pienen pojan tiedeuskosta säilyy.

”Niin kaikkea voi olla kaksi ja montakin mutta sijainnin määrittämisessä ja ajan laskemisessa on vain yksi oikea. Koska jos on monta tietoa eikä yksikään ole muita varmempi ja osoitettu todeksi, niin ei ole oikeaa eikä väärää vaan laivat ajelehtivat ja rajoista syntyy epäsopua ja riitaa ja riidoista sota.”

Me 300 vuotta Angusta pidemmälle horisonttiin katselleet ihmiset tiedämme, että tarina on niin kuin se kerrotaan, sodalle löytyy aina jokin tekosyy ja pituuspiirikin on vain ihmisen piirtämä viiva.

Mutta henkilökohtaisella tasolla jaamme edelleen Anguksen kokemuksen: sijoitamme itseämme jatkuvasti kartalle, jolla aika ja paikka, muistot ja nykypäivä leikkaavat toisensa:

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkestä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .