Kirja-arvio: Päätalo - Kirjailija joka löysi imagonsa

Kalle Päätalo oli lukijoilleen kotijumala ja naturalisti, mutta hän myös muunteli tapahtumia kirjoihinsa.

Ritva Ylönen

Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä.

SKS 2017. 490 s.

Kirjailija Kalle Päätalolla on maailman laajimpia tuotantoja, Juuret Iijoen törmässä -sarjakin käsittää 16 993 sivua. Niinpä hänen elämäkertansakaan ei ole aivan kapea kirjanen. Neljä vuotta sitten Ritva Ylönen julkaisi Päätalo-väitöskirjansa Tervaksinen toteemi. Tutkimusten pohjalta on syntynyt elämäkerta, joka tietysti on vaatinut lisää tutkittavaa.

Iijoki-sarjassa Päätalo laati kaunokirjallista omaelämäkertaa, jonka hän lopetti 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen. Niihin aikoihin kirjailija oli julkaissut esikoisteoksen Ihmisiä telineillä (1958) sekä perustanut toisen perheensä. Oli alkanut hänen kuolemaan saakka kestänyt nykyaikansa kirjailijan ammatissa ja saman puolison rinnalla.

Kirjailijan työn kuvaaminen, etenkään päätalomainen puurtaminen, tuskin olisi tarjonnut yhtä värikästä kuvattavaa kuin moniaalla vietetyt nuoruusvuodet. Ja harvapa kirjailija kuvaa meneillään olevaa avioliittoaan yhtä naturalistisesti kuin jo taakse jääneitä seikkailuja. Tässä Päätalo on yhtä sovinnainen kuin lähes koko ammattikuntansa.

Lyhykäisyydessään Päätalon elämä sujui seuraavasti: ensin lapsuus Jokijärven kylällä, sitten nuoruus Taivalkosken ja naapuripitäjien metsätyömailla, asevelvollisuus pioneerina ja sotavuodet huoltoaliupseerina, ensimmäinen avioliitto, muutto Tampereelle rakennustöihin ja kouluttautuminen rakennusmestariksi, lopulta kirjailijan ura ja uusi avioliitto sekä vakiintuminen Tampereelle.

Näin siis lyhyenä esityksenä, pidemmässä kuvauksessa on muistettava joitain vuosia kestänyt paluu Taivalkoskelle 1950-luvulla. Kuulun siihen vähemmistöön, jonka mielestä juuri tämä vaihe on kuvauksena kaikkein parasta Päätaloa.

Poikana ja nuorukaisena kertoja oli Iijoella köyhän perheen lapsi, jonka elämää leimasivat kova työ ja isän mielisairaus. Kotikylällä hän ei kuulunut mitenkään korkeaan kastiin. Nyt hän palaa synnyinselkosille rakennusmestarina, työnjohtajana, lähes herrana.

Päätalo luo melkoisen antiteesin, jonka ansiosta koko Koillismaan kuva tulee paljon rikkaammin esitetyksi. Ei vain aika ole harpponut kahta vuosikymmentä, vaan myös kertojan tarkastelukulma on päinvastainen. Vai onko sentään? Valtarakenteet ovat sittenkin aika samat, ja moni vanha kunnallispamppu on yhä elossa, jopa vallassa. Silti he joutuvat myöntämään, että entinen elätti ja kunnanjauhojen syöjä on nyt otettava kunnan virkamiehenä rinnalle.

Iijoki-sarja on ei vain kertojan vaan myös Pohjois-Suomen kehitystarina.

Monet kriitikot nyrpistivät aluksi nenäänsä Päätalolle. Juuri tuolloin hän ei lajipuhtaana naturalistina ollut kovinkaan muodikas. Ymmärtäjiäkin löytyi.

Tuhansille lukijoille Päätalo taas oli kotijumala, jonka joka ikinen sahan katkeaminen, saappaan hajoaminen tai juuston syönti osattiin tietokilpailun tarkkuudella paikantaa.

Ylönen osoittaa, että Päätalokin kirjoitti sentään fiktiivisemmin kuin moni lukija arveli, kirjailija myös muutteli tapahtumia, lisäili omiaan ja jätti paljon sanomatta.

Päätalon tuotannosta ei muodostunut samanlaista yhtenäiskulttuuria kuin Väinö Linnan laajimmista romaaneista. Tämä tuskin johtuu Päätalon kertomista asioista tai hänen tavastaan kirjoittaa. Aika ehti muuttua. Paljoa ei silti puuttunut.

Olisiko Päätalo nostettu suomalaisuuden kaanoniin, jos hän heti 1958 olisikin aloittanut suoraan Iijoki-sarjalla?

Päätalossa on ällistyttävän moderneja piirteitä. Iijoki-sarjan ehtiessä puoleen väliinsä oli maailmalla minimalismi kovassa huudossa. Kukahan Suomessa on ikinä kirjoittanut niin jäntevää ja johdonmukaista minimalismia kuin Päätalo?

Nykyään kustantajat saattavat edellyttää kirjailijalta imagon luomista. Sen tempun Päätalo osasi jo kauan sitten. Hänestä rakennettiin kuva säntillisenä Milli-Kallena, joka kirjoittaa romaania kuin tunnollinen virkamies.

Sen hän tekikin, mutta yhtä ja toista julkisuuskuvaan istumatonta jätettiin pois. Ei myyty pelkkiä kirjoja vaan myös Kalle Päätaloa, miestä joka oli kertonut itsestään niin tarkoin, että hän saattoi olla tuhansien lukijoiden paras tuttava, ehkä läheisin ystäväkin.